marikari.net: blogi

Moi!

Tämä blogi on osa sivustoani (www.marikari.net) ja tarkoitus on kirjoitella leppoisaa asianvierustaa reilu kolmekymppisen perheenisän näkökulmasta. Suurin osa jutuista on siis sitä ja tätä arkielämän tapahtumista, mutta mukaan mahtuu oivaltavia ja kärkeviä kommentteja ihan yhteiskunnankin ilmiöistä. Kommentoinnin asetin vapaaksi, mutta varmuudeksi kaikki kommentit kulkevat hyväksynnän kautta.


---

24.9.2013

Vaihdetaan lakanat

Aikuisten sänkyyn

- Poistetaan vanhat lakanat ja viedään ne pyykkiin
- Haetaan uudet lakanat, pussilakanat ja tyynyliinat
- Laitetaan lakanat paikalleen ja pedataan sänky

Lasten sänkyihin

- Poistetaan sängyn päältä 50 koristetyynyä ja pehmolelua, mukaan lukien Norppis, pinkki delfiini, kisu ja Han Solo -lintu
- Poistetaan päiväpeitto
- Poistetaan pussilakanan sisältä pari pehmolelua
- Poistetaan loput lakanat ja viedään ne pyykkiin
- Haetaan aluslakanat ja norppa-pussilakanat
- Laitetaan lakanat paikalleen ja täkit pussilakanoihin
- Kuunnellaan hetki protestointia
- Viikataan norppa-pussilakanat takaisin vaatehuoneeseen
- Haetaan Barpapapa- ja Angry Birds -pussilakanat
- Ujutetaan täkit pussilakanoihin ja laitetaan Barpapapat alasänkyyn ja Angry Birdsit yläsänkyyn
- Kuunnellaan hetki protestointia
- Toimitaan erotuomarina
- Vaihdetaan Barpapapat yläsänkyyn ja Angry Birdsit alasänkyyn
- Pedataan sänky, kerätään päiväpeiton päälle ne 50 koristetyynyä ja pehmolelua, mukaan lukien Norppis, pinkki delfiini, kisu ja Han Solo -lintu
- Odotetaan iltaa
- Puretaan 50 koristetyynyä, pehmolelua, j.n.e.
- Kuunnellaan hetki protestointia
- Keskeytetään painimatsi
- Sanotaan että pikkusiskoa ei saa lyödä
- Eikä isoveljeä
- Eikä isi ole tyhmä
- Otetaan Angry Birds -lakanat alasängystä ja laitetaan ne yläsänkyyn, mistä otetaan Barpapapat ja laitetaan ne alasänkyyn
- Pinotaan 50 pehmolelua sängyn jalkopäähän ja annetaan operatiiviset, vuorossa olevat unikaverit käyttäjilleen
- Sanotaan ettei saa huutaa niin hirveästi, ihmiset nukkuvat jo
- Ihmetellään mihin Norppis on joutunut, sillä tässä se juuri oli
- Välissä ratkaistaan kenen vuoro oli valita unilaululevy
- Löydetään Norppis sängynjalan ja seinän välistä
- Kysytään ovatko kaikki nyt tyytyväisiä
- Eivät ole, sillä Chewbacca-lintu puuttuu
- Selitetään että meillä ei ole Chewbacca-lintua, mutta saat toivoa semmoista, kun seuraavaksi ostetaan leluja - tai keräät tarroja tai säästät viikkorahoja
- Opitaan, että vihreä lintu tuuraa Chewbacca-lintua ja se on nyt hävinnyt
- Etsitään vihreää lintua
- Löydetään vihreä lintu leikkihellan uunista
- Kuunnellaan marmatusta unilaululevyn huonoudesta
- "No mene pissalle, jos sulla on hätä"
- Suostutaan vaihtamaan unilaululevyksi Fröbelin Palikoiden joululevy - onhan joulu jo vajaan neljän kuukauden päässä
- "Kauanko sä siellä meinaat pissata?"
- Huolestutaan, kun vessasta kuuluu selvää tulvimisen ääntä
- Rauhoitutaan, kun muistetaan, että tuossa vessassa on lattiakaivo
- "Jokos ne kädet alkais olla puhtaat?"
- Hätistetään pissalla kävijä sänkyynsä, toivotetaan hyvät yöt
- Käydään vaihtamassa pehmoleluja, unilevyä, peittelemässä, poistamassa peittoa, jne..
- Edellistä toistetaan, kunnes lastenhuone hiljenee

10.6.2013

Nimbyn ihana pientalotaajama

Sunnuntaina pisti silmään Hesarin juttu, jossa kerrottiin espoolaisen pientaloalueen suhtautumisesta suunnitteilla olevaan vammaisten asuntolaan. HS oli kävellyt talon tulevien asukkaiden kanssa naapurustossa ja saanut yhden ruohoa leikanneen naapurin ryntäämään sisään taloonsa ja toisen, rotikoita ulkoiluttaneen, sankarin kertomaan ettei hän halua vammaisia naapuriinsa ajelemaan invataksilla hänen verorahoillaan.

Juttu oli kirjoitettu ehkä vähän tarkoitushakuisesti ja se teki tehtävänsä. Tunsin nimittäin hillitöntä ärtymystä espoolaista unelmalähiötä ja sen Barbie-Ken-henkisiä snobiasukkaita kohtaan. Maininta "minun verorahojani" on aina tehokas, sillä se sisältää suoran viestin puhujan mielipiteestä käyttää verotulot johonkin "järkevämpään", kuten ehkä pallokenttään, kiakkokaukaloon tai parin reiän golfharjoitusalueeseen. "Minun verorahoillani" ei kuskata vajukkeja kuolaamaan harrastuksesta kuntokeskukseen, vaan ne käytetään johonkin ylevään, kuten järjestyspoliisiin, siltaan, jota pitkin pääsen bemarillani kivasti töihin tai armeijan särmän toiminnan edelleensärmäämiseen. Siinä sitä on hyvää kohdetta "minun verorahoilleni".

Jos yllättäen puhutaankin minun verorahoistani, tiedän hyvin tarkkaan mihin ne käytetään. Maksan varmaan vielä melkoisen ajan erään nuoren neidin tehohoidosta ja leikkausoperaatioista koituneita kuluja. Onnekseni voin olla melko varma, ettei verorahaani kasva yhdenkään pallokentän nurmessa huonokäytoksisten junnujen tallottavana tai lillu yhdenkään kiekkokaukalon jäässä nuuskamällisyljen alla. Minun verorahani paloivat erään Hyvinkäältä Tampereelle pillit soiden ajaneen ambulanssin tankissa, pihisivät turkulaisen hengityskoneen putkissa sekä haihtuivat ilmaan keskoskaapin valojen lämmön mukana.

Kuten espoolaisella pientalonomistajalla, on myös minulla oikeus mielipiteisiin, suojella omiani ja omaisuuttani sekä niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Vaikka suhtaudun puolen kilometrin päähän suunniteltavaan kerrostaloprojektiin melko neutraalisti, luulisin kuitenkin ensireaktioni naapurimetsään nostettavaan kunnan palvelutaloon olevan "ei helvetissä". Vastaavasti voisin hermostua aidan taakse rakennettavalle pallokentälle, sillä meluhaittojen, roskien ja pihalle lentävien pallojen määrä varmaan kasvaisi melkoisesti enkä muutenkaan ole niin palloilun ystävä. Palvelutalo, eli tavallaan laitos, on silminpistävä käsite pientaloalueella varsinkin, jos asukkaat ovat hakeutuneet alueelle nimenomaan alueen pientalopitoisuuden perässä. On mukava asustella pientalossa ja jutella pientalon aidan yli naapurin pientalollisen kanssa pientalojen kivoista pienistä asioista. Ymmärrettävästi laitosrakennuksen, kuten asuntolaa voisi kutsua, suunnittelu tähän ympäristöön nostaa tunteita pintaan. Samoin uskon, että monikin tuttuni olisi naapurin fudiskentästä ihan täpinöissään.

Oma vastenmielisyyteni kiekkoa ja muutamia muita urheilulajeja kohtaan ei ole sen perustellumpaa kuin espoolaisen pientalokansan haluttomuus ottaa vammaisia naapuriinsa, mutta meillä molemmilla on siihen oikeus. Uskon sekä pientalollisen vammaisvihalle että minun urheilukommenteilleni riittävän mielensäpahoittajia, mutta niin tämä maailma menee. Makuasioista ei voi kiistellä, sanotaan, mutta mistäpä sitten voi - ei ainakaan faktoista. Vesi on märkää vaikka mitä tekisi, mutta keskiolut maistuu yhdestä hyvälle ja toisesta kuralle.

Kaikki uusi ja erilainen hermostuttaa usein ihmisiä varsinkin, jos vähät kokemukset aiheesta ovat negatiivisia. On vaikea suhtautua positiivisesti vaikkapa kansanryhmään, jos ainoa kosketus porukkaan on nähdä ryhmän edustajia kadulla maleksimassa näennäisesti ilman mitään tekemistä tai lukea lehdestä näiden tekemistä rikoksista. Ainakin omalla kohdallani olen tosin huomannut jo vähäisenkin määrän positiivisia havaintoja hälventävän ennakkoluuloja kovasti. Vastaavasti liian vähäinen määrä puutteellisesti koottua tietoa saa helposti aikaan hyvinkin vastenmielisiä mielikuvia. Vai haluaisitko naapuriisi pyörätuolissa istuvan keski-ikäisen miehen? Hänellä on henkitorviavanne, vaatteet aina vähän huonosti päällä, kasvot vääntyneet erikoiseen irvistykseen eikä hän pysty puhumaan. Hänellä on kuitenkin melkoisesti tuttuja, joten naapurissa käynee ovi aika tiuhaan. Mitenkä on - tulisiko kaveri naapuriin? Mieti mitä vastasit, sillä yritin kuvailla Stephen Hawkingia parhaani mukaan.

Ennakkoluuloja saa - ja pitääkin - olla, sillä se on hallitusti ihan terve piirre ihmisessä. Toisaalta nykymuodissa on olla suvaitsevainen, mikä sekin terminä häiritsee minua vähän. Suvaitsevainen korottaa itsensä vähän niin kuin jalustalle ja suvaitsee erilaisia ihmisiä ja ilmiöitä. Hän on omassa maassaan itsevaltias ja kuningas, mutta antaa tiettyjen matosten jatkaa puuhiaan, kunhan ne eivät häiritse häntä hänen toimissaan. On henkilö sitten suvaitsevainen tai ei, voisi olla hyvä ajatus miettiä sanojaan, kun kotikadulla taapertaa tulevan kehitysvammaisten asuntolan asukkeja mukanaan Hesarin toimittaja. Tilanne tulee äkkiä ja suusta tulee päästettyä tekstiä, joka muuttuu toimittajan kynän terässä hyvinkin vekkuliin muotoon.

Espoon Nimby maalautui Hesarin jutussa melko nurkkakuntaiseksi paikaksi, jossa ihmiset ovat joko avoimesti vastaan tai juoksevat talojensa suojaan - ja vähän sellaista kuvaa media Espoon pientaloalueista mielellään kai maalaileekin. Paistaa aika selvästi läpi mikä on todellisena perusteena, kun vedotaan asuntolan kotien hintaa pudottavaan vaikutukseen, liikenne- ja meluhaittoihin ja liito-oraviin. Ei se tietysti mahdotonta ole, mutta on aika vaikea uskoa satunnaista rotikanulkoiluttajaa niin vannoutuneeksi luonnonystäväksi. Eri mieltä saa olla ja esittää vaatimuksia, mutta niille pitää olla perusteet. Kaupungin porukkaa ei hirveästi kiinnosta "mustaheituntuu"-valitukset eikä "terve järkikin sanoo että" tosissaan sano kaupungille yhtään mitään. Jos vastustaa asuntolaa jostain syystä, on tuotava valitukseensa näyttöä, kuten kiinteistövälittäjän arvio, tai jonkun liikenneasiantuntijan näkemys trafiikin määrästä - tai ehkä etsiä vastaavanlainen asuntola jostain ja kysellä miten usein ja minkälainen kuorma kulkee. Toisesta suunnasta täytyy ihmetellä kaupunkiakin - tai kuka niitä valituksia nyt vastaanottaakaan. Eikö missään kohtaa uuden valitusämpärillisen saapuessa tule mieleen, että alueen asukkaita voisi lähestyä jotenkin rakentavasti keskustelemalla? Vaikkapa vähän jutella, että asukkaat ovat aika rauhalllisia, kukaan ei pysty kävelemään ja harva edes puhumaan, joten vammaisnuorison pyörätuoliralli alueen kujilla jäänee aika minimiin.

Olemme tulleet luoneeksi yhteiskunnan, jossa vähäosaisia ei ajeta vuorille kuolemaan, vaan heistä pidetään huolta. Jossain näiden huolenpitolaitostenkin oltava ja väistämättä joku niistä sijaitsee jonkun takapihalla. Joku aina vastustaa ja joskus tuntuu, että se fiksumpi juoksi piiloon taloonsa. Voihan olla niinkin, että asuntolan valmistuttua jatkuvat valitukset ja toiminnan häirintä kuihduttavat sen niin, että rakennus on pakko vuokrata vaikkapa liivijengin kerhotilaksi. Suomessa on kuitenkin aika vähän ihmisiä per neliökilometri, joten eiköhän me tänne mahduta. Sä, mä ja sun verorahat.

20.4.2013

Ilta oopperassa

Tulipa tuossa hiljan käytyä oopperassa. Tai ei niin hiljan, vaan jotain viime keväänä. Koska samalla meni oopperaneitsyys, eli kävin ensimmäistä kertaa oopperassa, ajattelin nyt postuumisti kirjailla havaintojani vaikkapa nyt tähän.

Oopperaan saavutaan hyvissä ajoin, jotta pystytään luomaan sivistynyt, kiireetön vaikutelma. Takit jätetään narikkaan ja puolisolle ehdotetaan että eikös nautita näytöksen alle lasilliset sampanjaa (14,50 eur/lasi). Yritetään estää kättä vapisemasta kun otetaan lompakkoa pikkutakin (pakollinen oopperassa) povarista. Sampanjaa siemaillessa tähyillään kaula pitkänä onko tuttuja näkyvissä. Yleensä, ainakaan minulla, ei ole, mutta tähyillään kuitenkin.

Saliinkin siirrytään hyvissä ajoin ja sivistyneen kiireettömästi. Kun oma paikka on kuitenkin keskellä riviä, hymyillään tilaa antaneille korostetun kohteliaasti, sillä ollaanhan oopperassa. Jos joku ei hymyile tai nyökkää antaessaan tilaa, koetetaan astua vaivihkaa sen varpaille, jotta päästään pyytämään korostetun kohteliaasti anteeksi.

Ooppera alkaa alkusoitolla, joka on jo itsessään melko pitkä teos. Viulistit esittävät taitavia koukeroita ja karkailevat kuvioimaan kuka minnekin, kunnes vasket, pasuunat etunenässä, palauttavat järjestyksen. Viulut pätevät edelleen taidoillaan, mutta pasuunat määräävät tahdin ja alkusoitto saadaan onnellisesti loppuun.

Oopperassa on yleensä sankari (tenori), sankarin kaveri (tenori tai baritoni), sankaritar (paha ja runsasmuotoinen), sankaritar (hyvä ja hoikempi) sekä joukko muita henkilöitä. Sankari aloittaa aarialla sankarittaren (paha) kanssa ja vetäisee perään yksin toisen aarian, jossa kertoo rakkaudestaan sankarittareen (paha) ja tämän tuomasta tuskasta. Paikalle marssii sankarin aisapari puhumaan (laulamaan) järkeä, mutta sankari viis veisaa (heh) tässä vaiheessa. Juuri ja juuri ensimmäisen näytöksen loppuun ehtii sankaritar (hyvä), joka on vaatimaton ja hyveellinen. Hän laulaa aariansa kertoen miten hyvä ja väärinymmärretty onkaan. Kuoro touhuaa taustalla omiaan, mutta pääsee kunnolla esille vasta toisessa näytöksessä.

Ensimmäisen näytöksen jälkeen on väliaika. Siirrytään anniskelutiloihin ja ostetaan konjakki.

Toinen näytös alkaa jälleen sankarin puuhila, joissa ei ole mitään tolkkua. Sankarin aisapari heittää sekaan sävelen tai pari, mutta hukkuu sankarin tuskaan, kunnes paikalle rientää pappi, varakuningas tai maakreivi (baritoni) seurueensa kanssa (sekalainen määrä mitä ääniä nyt on sattunut olemaan vapaana). Varakreivi pistää nopean topin sankarin haihattelulle ja antaa tälle vaikean tai mahdottoman tehtävän, jota suorittaessaan on sankarin uhrattava rahansa, rakkautensa tai henkensä. Sankari vetäisee nopean aarian ja painuu suorittamaan tehtäväänsä, jotta saadaan tilaa sankarittaren (hyvis) aarialle. Myös kuoro rymistelee paikalle esittäen esimerkiksi sankarittaren omatuntoa.

Seuraa taas väliaika, jonka aikana voi ottaa vielä konjakin, jos rahaa on.

Kolmannessa näytöksessä kuoro rymistelee näyttäävn entréen. Vetäistään parikin kappaletta, kunnes varakuningaspappikreivi saapuu possensa kanssa. Paikalle ilmestyy myös sankaritenorin kaveri ja lopulta tenori itse, jonka tehtävä on yleensä mennyt ihan perseelleen. Esitetään pari komeaa vuoropuheluaariaa, joiden aikana sankaria moititaan ja tämä katuu kolttosiaan. Lopulta esitys huipentuu henkien taistoon hyvän ja pahan sankarittaren välillä. Sankaritenori valitsee lopulta hyvän sankarittaren ja paha ajetaan metsään. Tästä ilahtuneena tenorin kaveri kiskaisee pikku aarian, jonka aikana sankari ja sankaritar kuolevat. Esirippu.

Kaikki esiintyjät tulevat kumartamaan yhdessä ja erikseen ja yleisö taputtaa ihastuneena. Kovimman suorituksen vetäneelle taputetaan kovemmin. Snobeimmat voivat huutaa jopa bravo (naiselle brava). Myös varakreivikuningasbaritonille kannattaa taputtaa paljon, koska se on yleensä järkyttävän kokoinen jätkä.

Kun esiintyjät eivät enää tule näkyviin, vaikka kuinka taputettaisiin, lähdetään kotiin.

5.1.2013

Kanarialla lasten kanssa

Teimme viikon mittaisen talviloman Kanarialle. Kohteeksi valikoitui Gran Canaria ja siellä Bahia Feliz. Hotelliksi valitsimme paikalliseen Blue Village -kokonaisuuteen kuuluvan Las Pitas -huoneiston. Koska tarkoituksena oli tehdä mahdollisimman helppo lapsiperhereissu, lisäsimme mukaan All Inclusive -paketin.

Lennot

Matkat varattiin Finnmatkojen kautta, joten meidät lennätti Kanarialle TUIfly Nordic. Kone oli Boeing 737, siisti, lomalennoksi ihan mukava ja kaikesta päätellen aika uusi. Matkalla sai ruokaa (tilattava erikseen) ja katsoa pari elokuvaa. Juomatarjoilu toimi maksua vastaan ja etenkin menomatkalla muutamat kanssamatkustajat käyttivät palvelua ahkerasti hyväkseen. Mitään örvellyksiä ei kuitenkaan kummallakaan lennolla syntynyt.

Lentoaika Kanarialle on kuusi, kuusi ja puoli tuntia, minkä lapset jaksoivat mitenkuten, kun mukana oli viihdykettä. Kannettavat dvd-soittimet, pikkunaposteltavat ja eväslelut (ei pieniä eikä irtoavia osia) auttavat ajan kulumista.

Paluulennon erikoisuutena oli hotellilla tehtävä check in (tarjolla, jos lentoyhtiö kuuluu TUI-konserniin), josta voi antaa varauksettoman kiitoksen. Lähtöpäivän aamuna kiikutettiin laukut hotellin respaan, missä ne tarroitettiin ja siirrettiin odottamaan kuljetusta kentälle. Samalla saatiin boarding cardit, joten kentällä ei tarvinnut enää jonottaa lähtöselvitystä vaan mentiin suoraan turvatarkastuksen kautta portille. Vähän jännitti laukkujen kohtalo, mutta kyllä ne Helsinki-Vantaalla hihnalta löytyivät. Yksi laukku oli teipeistä päätellen turvatarkastettu, mutta väkivaltaa ei oltu käytetty eikä sisältöön oltu isommin kajottu. Laukkujen painorajat olivat vaatimattomat, mutta melko rennosti niihin näköjään suhtauduttiin. Tosin meilläkin neljä henkeä laittoi ruumaan vain kolme laukkua, joten ryhmän matkatavaroiden yhteispaino jäi reilusti alle maksimin.

Gran Canarian kenttä (Las Palmas) on erittäin vilkas, mutta samalla hyvin organisoitu ja tilava. Väkeä oli, mutta olipa tilaa ja henkilökuntaakin asioita setvimässä, joten tungosta ei ollut ja asiat sujuivat vikkelään. Kuulutukset ovat espanjaksi ja englanniksi, mutta kuuluvat vähän huonosti. Lähtöporttejakin näköjään arvottiin jonkin verran, joten tarkkana saa olla.

Gran Canaria

Kanarian maantiedon tietävät varmaan lähes kaikki, joten ei siitä enempää. Meidän matka oli tapaninpäivästä vähän vuodenvaihteen yli, jolloin säät olivat ihan kohtalaiset. Sortsikeliä piti, suurin osa päivistä oli lähes pilvettömiä ja lämpöä oli parisenkymmentä astetta. Ilmaston fiilis vastasi melko lailla tavallista suomalasta kesäpäivää. Tuuli on aika navakka ja yhdistettynä varjoon se voi olla aika viileäkin, mutta tuulensuojassa ja auringossa oli toisaalta jopa kuuma. Muutamana päivänä oli pilvisempää ja vähän viileämpää, mutta pitkillä housuilla ja T-paidalla pärjäsi. Illaksi joku pitkähihainen paita, kuten fleece tai collegehuppari, ei ole liiottelua.

Aamuinen kuutamo
Emme ihmeemmin liikahtaneet rannikkoalueelta, joka on karua, jyrkkäreunaista vuoriston tapaista aluetta. Puita ei isommin näkynyt ja hiekassa näyti törröttävän vain muutama kitukasvuinen pensas. Kuulemma saaren keskeltä löytyy jotain metsääkin, mutta se jäi nyt tällä kertaa näkemättä. Tiet näkyivät olevan hyvässä kunnossa, joskin kapeita. Korkeuserot ovat isoja (ainakin rannikon rinteillä) ja mutkat ovat kapeita. Liikenne on espanjalaiseen tapaan reipasta, mutta ei näyttänyt mitenkään kaoottiselta. Bussin ikkunasta katsottuna joukossa näytti menevän useampikin vuokra-auto, jonka ajelutyyli oli paikallisten tempoa vähän rauhallisempi, mutta näillekin köröttelijöille näytti riittävän ymmärrystä. Lasten kanssa saa olla hiukan tarkkana etenkin katua ylittäessä ja muutenkin tienreunassa toikkaroidessa, sillä tilanteet saattavat vauhdin ja yleisen ahtauden takia tulla äkkiämmin eteen kuin koto-Suomessa.

Ostosmahdollisuudet ovat hyvät. EU:ssa ollaan, mutta paikallinen ALV on vähän edullisempi kuin Suomessa, joten jos jotain hankintaa on kiikarissa, kannattaa käydä katsomassa. Turistishoppien lisäksi on isompiakin kauppoja, mm. Atlanticon ostoskeskus, jossa näkyi pyörivän runsaasti myös paikallisia. Muuten tunnelma vastasi hyvin pitkälti suomalaista ostoskekusta vastaava, mutta keskuksesta löytyvän marketin ruokaosasto kannattaa katsastaa ihan nähtävyytenä - se on mukavan eksoottinen ilmestys ilmakuivattuine kinkkuineen ja mustekalan paloineen.

Liikkuminen onnistuu taksilla tai bussilla, jos ei halua vuokrata autoa tai muuta kulkupeliä. Bussi ei ole ihan sikahalpa, mutta ei siitä itseään ihan kipeäksi tarvitse maksaa. Ihmeteltiin, kun muuan bussimatka maksoi perheeltä (4 henkeä) melkein kaksi kymppiä, mutta kestipä reissu sitten puolisentoista tuntia suuntaansa, joten ei kai se niin kallis ollut per aikayksikkö. Taksimatka on Playa del Ingles - Bahia Feliz -välillä noin viiden, kuuden euron luokkaa, mutta kuulemma kunnanrajojen ylitys pompsauttaa hintaa ylöspäin. Näin ollen Bahia Felizin ja Atlanticon välinen, noin vartin, taksimatka kustansi jo viitisentoista euroa. Mutta kyllä kannatti maksaakin. Menomatkalla vanhaa mersua ajoi sympaattisen oloinen pappa, joka selvästi huvittui, kun me huvituimme hänen radiostaan kuuluvasta perinteisestä espanjalaismusiikista. Paluumatkalle osui ihan uusi Prius, jota sompaili iloisen oloinen nainen, joka kollegansa kanssa avasi ovet huolellisesti joka matkustajalle.

Hotelli

Hotelliksi valikoitui siis huoneisto Las Pitas Bahia Felizissä. Alue muodostuu lähes kokonaan Blue Village -kokonaisuudesta, joten sieltä löytyy bamsekerhoa jos jonkinlaista.

Hotelli Orquidea Las Pitas -huoneiston parvekkeelta
Las Pitas -huoneistoilla ei ole omaa vakituista vastaanottoa, vaan sellainen avataan kioskin näköiseen kopperoon aina turistiryhmän saapuessa. Muuna aikana tarjolla on 24h-vastaanotto hotelli Orquideassa, joka on alueella huoneistojen välittömässä läheisyydessä. Vastaanoton yhteydessä on myös opastiski ja -kansiot sekä ilmainen langaton verkko, jonka käyttöön saa koodin vastaanotosta. Uutiset pystyy lukemaan, mutta vähän takkuista toiminta on. Jos sohvilla istuu monta ihmistä kyyryssä pädiensä kanssa, voi verkolta odottaa vähän hidastelua.

Orquidean pääsisäänkäynti
Alueella on runsaasti portaita ja isot korkeuserot, joten huonokuntoisemmat ja varauksin myös lastenrattaita käyttävät majoittunevat mieluummin Orquidean puolelle. Toisaalta, vaikka alueella on paljon jyrkkiä portaita, joka paikkaan pääsee jotain kautta luiskaa pitkin niin, että porrasaskelmia on matkalla korkeintaan pari. Las Pitas -huoneistot ovat kaksikerroksisissa rivitaloissa, joissa toiseen kerrokseen vievät kapeat ja melko jyrkät portaat. Alemman kerroksen asuntoihin pääsee ilmeisesti lähes esteettä.

Vastaanoton lisäksi myös muut aktiviteetit, kuten baarit, ravintolat ja altaat, ovat hotellin puolella, mikä tekee huoneistoryppäästä mukavan rauhallisen sopukan. Alueella vallitsee leppoisa ja kodinomainen tunnelma - perheet oleskelevat pihan nurmikolla, pelaavat palloa ja oleilevat muuten vaan. Ainakaan meidän reissun yhteyteen paikalle ei osunut yhtään rytmiryhmää säpinää pitämään. Itse hotellin puolella lienee iltaisinkin enemmän elämää. Orquidean lisäksi myös viereisen Playa Feliz -kompleksin altaat ja palvelut ovat Blue Village -asukkaiden käytössä.

Playa Felizin allasaluetta

Kanssamatkailijat muodostuivat hyvin pitkälti muista pohjoismaalaisista, joten hotellin järjesteämä ohjelma oli sen mukaista. Oli vesijumppaa, pelejä, zumbaa ja muuta aktiviteettia - oletusarvoisesti ruotsiksi, mutta muutkin kielet (englanti) järjestyvät niin haluttaessa. Varsinaista suomenkielistä asiointia näytti olevan melko vähän, vaikka paikalla suomenkielisiäkin oppaita on.

Siisteydestä vielä sen verran, että alueelta on kerätty kaikki irtoroskat, joita tuuli kieltämättä pyörittää paljon, pois hyvin huolellisesti. Samoin heti aamusta paikalla alkoi pyöriä melkoinen armeija siivousväkeä, jotka kuurasivat joka kulman kiiltäväksi. Huoneessa käytiin päivittäin putsaamassa ja jäi vähän sellainen kuva, että lattiatkin pyyhkäistiin päivittäin. Muutenkin yleinen siisteys miellytti - etenkin kun mukana ovat lapset, jotka aina välillä nuohoavat lattioitakin.

Ruoka

Koska meillä oli se All Inclusive -paketti, söimme hyvin pitkälti hotellin ravintoloissa. Tarjolla oli päiväsaikaan lounasta seisovassa pöydässä ja kevyempää snacksia (hodarit, hampparit, jne) allasbaarin puolella. Päivällisaikaan on buffet tai sitten voi hyödyntää alueen muita ravintoloita, joissa all inclusive -rannekkeella sai vähän alennusta.

Buffettarjonta on monipuolinen, mutta turistimakuun räätälöity. Snackbaarissa oli hodari- ja hampurilaistason tavaraa, ranskiksia ja päivästä riippuen sipulirenkaita, nugetteja, kalapuikkoja tai muuta rasvassa paistettua. Niin halutessaan pystyi kokoamaan myös komean voileivän tai edustavan salaattiannoksen. Illallisbuffetista löytyy tavanomaisten liha- ja kalaruiokien lisäksi myös jonkin verran paikallisia herkkuja joita kannattaa maistella. Itselläni oli vähän vaikeuksia löytää paikallissortimenttia, mutta jotain paellan tapaisia riisisysteemejjä tuli maistettua ja hyvää oli. Myös sinisimpukkaa ja semmoista löytyy, jos tykkää pureskella merivedessä liotettua pyyhegummin palaa.

Asialliset joulukoristelut
All inclusive -paketti sisältää perus hanaviinit ja oluen. Cerveza oli suomalaiseen markettikeppanaan tottuneeseen suuhun ihan makoisaa (etenkin altaalla pakastimessa säilytetystä tuopista nautittuna). Tulkitsin myös hanapunaviinin ihan juotavaksi - mielestäni Espanjasta ei huonoa punkkua löydykään. Jälkiruuaksi voi valita myös sangriaa, jota oli joka päivä hanassa ja joskus erillisessä boolimaljassa hedelmäviipaleiden kera. Jälkimmäinen tuntui maistuvan aavistuksen aromikkaammalta, vaikka samaa tavaraa ne sangriat varmaan olivat. Iltapalaksi voi valita marketista laadukkaampaakin viiniä tai tuontioluita. Espanjalaiset viinit ja oluet ovat kaupassakin hyvin edullisia, mutta tuontikamasta saa sitten maksaa.

Kanarian hanavesi ei kelpaa juotavaksi. Syynä eivät ole niinkään bakteerit, vaan ilmeisesti yletön klooraaminen. Vihannesten pesuun ja tiskaamiseen vesi käy ja suihkussa käydessä oli vähän uimahallista tullut olo. Pullovesiä on tarjolla kaikissa hintaluokissa ja monessa pakkauskoossa. Paikallinen vesimerkki irtoaa puolella eurolla per litra ja äveriäimmille on parin euron eviaanit ja vittelit.

Aktiviteetit

Hotellilta löytyy ohjelmaa jos jonkinlaista. On zumbaa, vesijumppaa, lentopalloa, sählyä ja muuta sporttia. Rannalla on surffilauta- ja kajakkivuokraamo, josta jälkimmäisen väliinjättäminen flunssasta toipumisen takia vähän harmitti. Jotkut hullut olivat meressä ihan uimassakin, mutta minulle riitti dipata varpaita sen verran, että voin sanoa Atlantissa käyneeni. Bahia Feliz on ihan rannassa, mutta ranta on enimmäkseen kivikkorantaa. Vesirajan alapuolella on hiekkaakin ja vuoroveden laskiessa iltaa kohti löytyy tepasteltavaksi vähän sitä hiekkaa, josta aallot huuhtovat varpaanjälkiä pois. Bussimatkan päässä, kun lähdetään Inglesiin päin ja siitä ohi, on useita valkohiekkaisia ja sinivetisiä biitsejä.

Alueella on runsaasti kolikolla toimivia pelejä, kuten ilmakiekko, biljardi ja joitakin videopelejä. Löytyy myös jonkinlainen illallisshow. Lapset voi jättää niin halutessaan pioneeriryhmää muistuttavaan bamssekerhoon pariksi tunniksi per päivä. Meille ei kerhoilu oikein iskenyt, kun tarkoitus oli nimenomaan lomailla perheen kanssa ihan rauhassa.

Atlantin aaltoja

Blue Village on kuin kylä pienoiskoossa, joten siellä on myös pienimuotoinen basaari tai kauppa-alue. Samassa syssyssä on useampikin ravintola, joten ostos- ja ruokavalikoima riittää hiljaista menoa kaipaavalle lapsiperheelle ihan hyvin. Mitään kauhean alkuperäistä kanarialaista ei löydy, mutta jotain ryönää matkamuistoksi kumminkin.

Mekin kaipasimme tietysti sentään vähän ulkopuolista maailmaa, joten katsoimme sopivan lyhyen retken. Sukellusveneseikkailu näkyi kestävän vain nelisenkymmentä minuuttia ja paikallisbussilla pääsisi paikalle Finnmatkojen retkibussia nopeammin. No pysäkille siis, mutta siinä matkalla selvisi, että 40 minuutin sukellusveneilyyn päästäkseen piti ensin istua puolitoista tuntia suuntaansa bussissa.

Bussissa aika meni kuitenkin maisemia katsoessa jotenkuten, vaikka lapsille pitikin keksiä kaikkea kiinnostavaa ("katsos, lokki!") ja sukellusreissukin oli ihan kiva. Turussa rakennettu turistisukellusvene pyöritti pinnan alla ja näytti vedenalaista hyörinää. Kauhean loisteliaat eivät näkymät olleet, mutta kaloja sentään näkyi ja laivanhylky, jota kierrettiin joka suunnalta perusteellisesti. Taustalla soitettiin klassista musiikkia ja elokuvista tuttuja äänitehosteita, mutta jotenkin äänekäs saksankielinen kiroilu olisi kohottanut tunnelmaa entisestään.

Hylky ja pari kalaa. Kuvista ei tule hääppöisiä paksun lasin läpi kuvatessa.
Sukellusveneen asemapaikka oli Moganin satama (Puerto de Mogan), jota voi suositella vierailukohteeksi muutenkin. Kyseessä on mukavan näköinen pikkukylä, jossa turistirysään sekoittuu mukava annos toimivan kalasataman hyörinää. Lisäksi satamassa on ökyrikkaiden jahteja, jotka kohteliaisuuslipuista päätellen olivat tosiaan matkalla jonnekin.

Muuta

 No löydettiinkö sitä mitä tultiin hakemaan? Haettiin lämpöä, helppoa syömistä ja mukavaa perheen kanssa oleskelua ja sitäpä löytyi, joten kyllä loma oli kannattava. Lopuksi vielä haja-ammuntaa niistä jutuista, joita en erikseen jaksa kirjoittaa auki:

+ Helppoa ja vaivatonta matkustamista valmiin ruokapöydän äärellä
- Helppoa ja vaivatonta matkustamista valmiin ruokapöydän äärellä
+ Huoneistohotellipuoli vähän omassa rauhassaan. Leppoisaa, mutta hotellin syke kuitenkin lähellä
- Melkoiset korkeuserot ja paljon kapeita kiviportaita sekä -käytäviä. Meitä ei haitannut, mutta pyörillä liikkujat lienevät ihmeissään.
+ Jumalattoman siistiä ja puhdasta
+ Ystävällistä henkilökuntaa, vaikka monet tarjoilijat eivät jaksaneetkaan hymyillä.
- Isoja kämmejä ei ollut, mutta Finnmatkojen toiminnassa oli paikoin pientä tapailua
+ Lämmintä
- mutta kova tuuli
+ joka on kuitenkin aika lämmin
+ Tuulen takia ei näkynyt ötököitä - paitsi kärpäsiä
- Alueella on paljon irtokoiria ja -kissoja, joten maantasossa asuvat pitänevät parvekkeen oven kiinni elleivät halua ekstravieraita
+ Muuten katit ja hurtat ovat kyllä söpöjä
+ Hatara biologiantuntemukseni sanoo, että pihalla hyppivät mustarastaat voivat saapua keväämmällä Suomeen
- Parvekkeen käyttäjän kannattaa varoa puluja, etteivät lennä ovesta sisään. Ovat aika uteliaita.
+ Bussit ihan kohtuullisesti aikataulussa ja taksilla mennään mittarin mukaan

22.8.2012

Suulakihalkiotiivistelmä

Neitimme suulakeen tehtiin tänään toimenpide, jonka pitäisi oleman (kop kop) pitkään aikaan viimeinen isompi nukutusta ja toipumista vaativa operaatio. Kesällä tuli kuluneeksi neljä vuotta halkiolapsen kanssa elämistä ja koska asiaan liittyvät muut kirjoitukseni ovat olleet lokien mukaan melko luettuja, ajattelin vetäistä lyhyesti ja sekavasti yhteen kuluneet neljä vuotta.

Alku aina hankalaa


Iiriksen syntymä oli synnytykseksi suhteellisen nopea ja vaivaton. Ensimmäiset oireet tulivat aamusella ja tuleva äiti kävi hakemassa vielä lootan mansikoita, joita sitten perattiin takapihalla supistusten lomassa. Laitokselle lähdettiin, kun naapurin rouvat rupesivat katsomaan, että voimakkaita supistuksia tulee siinä määrin että voisi lähtö olla hyvä asia.

Laitoksen tuulikaapissa vaimo sai jämäkän supistuksen ja joutui ottamaan karmista tukea. Tiskin takana "hei, tervetuloa synnyttelemään"-hymyä hymyilleiden kätilöjen silmät suurenivat ja toinen ehti jo karjaista salia valmiiksi ennen kun todettiin ettei tähän eteiseen olla vielä munimassa. Mutta eipä siinä monta tuntia oltukaan, kun Iiris syntyi nopeasti ja täysin luomuna. Oltiin sattumalta saatu vähän oppia luonnonmukaisista kivunlievitys- ja rentoutusmenetelmistä ja myös alaan vihkiytynyt kätilö, joten jouduinpa minäkin myöntämään, että kas perhanaa, ne poppakonstit tosiaan toimivat, vaikka kaikenlaiset taikaotteet ja ömmömmöö-tyyliset synnytyslaulut vähän hölmöiltä kuulostivatkin.

Tyttö putkahti pihalle niin nopeasti että kätilökin sai vain yhden hanskan käteen. Sain taas kunnian painaa napista apukätilöt paikalle ja sitten ruvettiin ihmettelemään tulokasta, josta ei ihmeemmin ääntä tullut. Kätilöt vaihtoivat pari katsetta, jotka tulkitsin aivan oikein niin, että kohta mennään. Menivät sitten eivätkä paljoa mennessään sanoneet. Lastenhoitaja vaan jäi hämillään selittämään, että joskus ne ottaa tonne vähän virkistymään.

Aikanaan selvisi, että tyttö oli kuskattu vastasyntyneiden teholle, missä ihmeteltiin diagnoosia ja otettiin kuvia. Vasta aamulla sitten kuulin, että olivat nenäletkua asentaessaan löytäneet sen suulakihalkion. Siitä alkoikin totinen opettelu ja ensimmäisenä ajatuksena oli melko luonnollisesti että onneksi oli suulaessa että naama on ehjän näköinen, mutta myöhemmin kirjallisuus totesi, ettei se ihan noinkaan ole, vaan kunnolla avonaisen naaman hoito saattaa äkkiä ollakin helpompaa.

Ruokailuopiskelut

Meillä mentiin tietysti perse edellä puuhun. Syöminen ei onnistunut, vaikka käytössä oli Pedihealthin koko tuttirepertuaari. Sisään meni suun kautta vain joitakin millejä maitoa ja nekin taisivat valua tyynyyn. Oli lättytuttia, puikulatuttia ja jotain japanilaista venttiilituttia, mutta ei onnistunut syöminen, ei. Hyvänä puolena voisi todeta, että syötin kesällä kokeeksi kaverin vauvaa pullolla eikä normivauvan tutittaminen tuntunut edes suoritukselta.

Noin kuukauden tehoilun jälkeen päästiin kotiinkin ja ehdittiin pitää ristiäiset suht normaalisti. Kodin onni oli kuitenkin vähän niin ja näin, kun Iiris kuorsasi öisin kuin tukkijätkä ja välillä kuorsaus katkesi, jolloin tietysti heräsi kuuntelmaan että jatkuuko se. Kotonakin oli nenämahaletku, mitä en kyllä nykyään enää kotihoitoon ihan purematta nielisi. Yösyötöt olivat ihan helvettiä. Minä koetin antaa vähän tuttimaitoa ja sitten virittelin nokkaletkun nukkuvalle vauvalle samalla kun vaimo lypsi yön imetystä vastaavan maitomäärän sairaalasta lainatun itäsaksalaistyylisen lypsykoneen avulla.

Ristiäisten jälkeen käytiin HUSUKEssa sillä kuuluisalla ensikäynnillä, josta halkiofoorumeilla kirjoitettiin kuin uskoon tulosta. Olimme tietysti toiveikkaita ja nähtiin kirurgi, korvalääkäri ja lopulta hoitajatkin, joiden kanssa piti katsoa sitä syömistä. Rempseästi ilmoittivat, että ollaan me täällä saatu aikamoisia tapauksia syömään, mutta tunnin päästä saatiin päivästä loppuväsynyt Iiris takaisin syliin ja lurutettiin maidot taas nenään. Kaikki olivat kyllä oikein päteviä ja ystävällisiä, etenkin paikan hulvaton valokuvaajasetä huimine hiuslaitteineen, ei siinä mitään, mutta jotenkin, kun kaikkien viesti oli että halkioleikkaukseen asti tää on sitten aika helvettiä, niin kotia kohti ajellessa oli kyllä vähän huono maku suussa.

Nappi- ja putkielämää

Nöyrryttiin sitten siihen sairaalan ehdottamaan mahanappiruokintaan, kun ei muu auttanut. Nappioperaationkin piti olla "helppo juttu", "heti käytössä" ja "tosi pieni operaatio", mutta minä olin valmiina pylly pystyssä lähimmän puun juurella ja verenmyrkytyshän siitä tuli. Ja tavallaan onneksi tuli, sillä teholla pantiin merkille pahenevat hengitysvaikeudet ja ehdotettiin sitä kirottua trakeostomiaa, joka sitten asennettiinkin. Ihme kyllä, trakeostomian laitossa ei ollut mitään käpyä vaan jopa hoitajatkin ihmettelivät, että olipas onnistunut operaatio, yleensä näissä on kaikenlaista.

Trakarilapsen (eli trakeostomiapotilaan) kanssa opeteltiin sitten elämään, minkä lisäksi piti saada yöksi valvontaa, kun potilas ei pidä mitään ääntä. Kunnan pitäisi järjestää nämä hoidot, mutta sepäs ei ollutkaan yksinkertaista. Kun oltiin kuunneltu riittävästi "jos te saatte nyt hoidon yöksi, niin kohta kaikki on semmoista vaatimassa"-tyylistä argumentointia ja lyöty nyrkkiä pöytään, saatiin viimein kolmen mukavan nuoren naisen rinki pyörittämään meidän öitä. Pari ensimmäistä yötä meni totutellessa ajatukseen, että ventovieras ihminen kohkaa olkkarissa, mutta väsymys alkoi olla sitä luokkaa, että nukkumatti tuli kyllä heti, kun pään sai tyynyyn.

Trakari saatiin sitten yllättävänkin aikaisin pois ja siinä oli taas operaatio, joka yllättäen meni niinku Strömsöössä. Putki napattiin pois, pari hätäyrjöä heitettiin, tutkailtiin tilannetta sairaalassa ja siitä se lähti uusi elämä aukeamaan. Myöhemmin tähysteltiin lisää ja noin kolmevuotiaana todettiin, että neidillä ei kai olekaan aiemmin diagnosoitua astmaa, vaan kurkunpään vajavaisuus, laryngomalasia, jonka oireet ja hoito ovat bauttiarallaa astman hoidon kaltaiset. Vika korjaantunee potilaan kasvaessa - tai ainakaan sen ei pitäisi merkittävästi huonontua.

Halkio kiinni

Aikanaan koitti se odotettu halkioleikkaus, jota ensin odotimme kuin kuuta nousevaa, mutta matkassa olleiden pikku mutkien ja siitä seuranneiden pikku hankaluuksien osin ratkettua ei tämä leikkaus nyt tuntunutkaan niin isolta asialta.

Mutta iso operaatio se oli. Potilas oli muutamankin yön sairaalassa ja ainakin aluksi tosi kipeä. Panadolit ja naprokseenit eivät tehonneet riittävästi, joten kipuun annettiin aika reilusti ihan morfiinia. Oli toisaalta hienon näköistä, kun kivuissaan kitisevä pikkuinen saa suoneen tujauksen morfiinia - kitinä loppuu ja potilas jää sänkyyn istumaan tuijottaen kaukaisuuteen sen näköisenä kuin olisi kunnon pössyssä.

Halkioleikkaus piti alunperin tehdä siellä HUSUKEssa ja meilä oli aikakin varattuna ja murehdittuna että mitenkä siellä ne pari yötä yövytään. Mutta kävikin niin, että HUSn leikkurit olivat ihan täynnä, joten annettiin uusi aika ja todettiin samalla, että lääkäri hurauttaa bemarilaan tänne maakuntaan leikkaamaan, kun salijonoa on vähemmän, mutta vähintäänkin yhtä pätevää henkilökuntaa tarjolla. Vähän tuntui hoitajiakin jänskättävän, kun eivät halkioleikkauspotilasta olleet ennen hoitaneet, mutta lääkäri jätti hyvät ohjeet ja puhelinnumeron, joten hoitokin sujui ihan hyvin.

Taaperoaika

Ennen pitkää koitti aika, että puolison mammaloma oli auttamattomasti lopussa, joten otettiin taas askel kohti normaalimpaa perhe-elämää, kun Iiris meni tarhaan. Pienten alkuseikkailujen päälle neiti kotiutui vallan mainiosti varsinkin, kun isoveli oli ekan vuoden samassa ryhmässä. Jossain välissä kiinnitettiin huomiota siihen, että tuo kommunikointi on vähän vaikeaa, mitä lähdettiin paikkaamaan tukiviittomilla. Iiris ei tuolloin osannut juurikaan puhua ja jo parin perusviittoman (maito, mehu, puuro, leipä, vesi, etc) opettelu auttoi asiaa. Enää ei huudettu kurkku suorana, kun ei tiedetä mitä toinen haluaa, vaan huitaistiin reippaasti kädellä, että mehua. Keksipä Iiris oman murteensakin viittomaan. Mehua teki mieli, mutta samalla tiedettiin ihan tarkkaan ettei sitä tähän aikaan saa, joten käveltiin toiveikkaana ja tehtiin semmoista epämääräistä liikettä, josta ei ihan varmasti voinut sanoa oliko se mehun viittoma vai raapiko tuo vain paitaansa.

Viittomien suhteen tuntui, ja tuntuu edelleen, ettei niitä kauheasti käytetä varsinkin, kun Iiriksen sanavarasto kasvoi ja kasvoi koko ajan. Puhettakin tuli, mutta ei konsonantteja, joten kummelihenkistä puhetta ymmärsi vain kotiväki. Mutta kun vaivihkaa seurasi päiväkodin touhuja tai jos muuten tavattiin viittomataitoinen henkilö, niin jopas rupeasi Iirikseltäkin viittomaa pukkaamaan. Kyllä viittomilla on ihan paikkansa, vaikka Iiris käyttääkin koko ilmeikkyysrepertuaarinsa itsensä ymmärrettäväksi tehdäkseen. Husuken lääkärikin sanoi ettei puhe ole teknisesti juurikaan parantunut, mutta ilmeiden ja kehon käyttö tekee puheesta vieraallekin verraten helposti ymmärrettävää.

Häh? Eikö kuulu?

Keväällä 2012 oli halkiolasten rutiiniseurataan liittyvä kuulokäyrä ja -tutkimus ja siellä todettiin ihan puun takaa, että eihän tämä kuule, se tarvitsee kuulokojeen. Suoraan sisäkorvaan luun kautta ammuttu ääni menee perille eikä tärykalvossa ole anomalioita, joten välikorvassa jokin klikkaa. Myöhemmin voidaan ehkä tähystää olisiko välikorvassa jotain leikkauksella korjattavaa, mutta paikkojen koon kasvamista odotellessa mennään tämä taaperoikä nyt näin.

Olin kovasti hämmästynyt, kun lääkäri totesi kuulon tukitoimien tarpeen ja äkelsin siinä kaikenlaista ilmeisesti siinä määrin, että hoitajakin rupesi tenttaamaan meiltä, että miten me nyt suhtaudutaan kun lapselle tulee kuulokoje. Me olimme tietysti ihan häh, että eihän ne nyt rillejä kummempia ole ja selitimme, että lähinnä yllätti tämä kuulonvahvistuksen tarve - kun kotona ei ole ollut mitään merkkejä heikosta kuulosta. Päiväkodissa olivat sittemmin tyytyväisiä, kun oli kuulemma joskus olo, että ryhmässä Iiris ei oikein välitä ohjeista. Eli nyt selvisi sitten syykin siihen.

Kuulokeskuksen hoitajille pointsit, sillä kun valoksia korvakappaleisiin otettiin, esitteli hoitaja Iirikselle että tilataanko tämmöset pinkit kojeet, ja Iirishän oli tietysti ihan innoissaan. Nykyään kuulokojeiden käyttö sujuu hyvin ja neiti pitää itse huolta, että laitteet ovat korvassa ja toisaalta otetaan pois, kun mennään vaikkapa uimaan tai nukkumaan.

Puheenkorjaus

HUSUKEsta tuli aikanaan tuomio, että ne puheesta puuttuvat konsonantit eivät ilmesty itsestään, vaan suulakea pitää vähän vielä justeerata ja tehdä ns. puheenkorjausleikkaus, missä suulakea kai vähän vapautetaan ja venytellään, että se toimisi luonnollisemmin.

Operaatio oli tänään, 22. elokuuta 2012 ja tätä kirjoittaessa neiti toipuu leikkauksesta osastolla ainakin yhden yön. Leikkaus ei kai ollut ihan halkioleikkauksen kokoluokkaa, mutta siinä määrin vaativa kuitenkin, että morkkua varmaan osastolla menee...

Summa summarum

Halkiot ovat niin harvinaisia, että suurin osa sairaalahenkilökunnastakin myöntää, ettei ymmärrä asiasta mitään tai ei ole koskaan nähnyt halkiopotilasta. Siksipä kaikenlainen, etenkin saman kokeneiden, tuki on ensiarvoisen tärkeää. Jos olet itse tuoreen halkiovauvan vanhempi, suosittelen kääntymään reippaasti sairaalan puoleen. Useimmat yliopistosairaalat (ja ehkä muutkin) tarjoavat terapia- ja keskusteluapua sekä sosiaalityöntekijänsä kautta ihan konkreettista apua mm. tukiviidakon kanssa painiskeluun. Lisäksi on olemassa eri järjestöjä, muun muassa Leijonaemot, joka nimestään huolimatta kelpuuttaa myös isät keskuuteensa. Leijonaemojen meininki on reipasta, konstailematonta ja asiat sanotaan suoraan - niin hyvässä kuin pahassakin. Porukassa on sekä paljon eri tavalla vammautuneita lapsia hoitaneita vanhempia että samalla myös eri alojen ammattilaisia, joten käytännön ja ihan virallistakin apua (mm. lakimiehiä) löytää sitä kautta melko suurella todennäköisyydellä.

Mutta vaikka sillä vauvalla on se halkio ja etenkin huulihalkio voi näyttää aika hurjaltakin, voin vakuuttaa, että lapsesta muodostuu ihan yhtä rakas - ja tietyllä tavalla rakkaampikin - kuin "terveestäkin" lapsesta. Itse liikutun aina melkoisesti nähdessäni, kun meidän kolmenpisteen elvytetty "halkiovauva" räpiköi kylpylässä, ajaa pyörällään tai vaikkapa ottaa isoveljestään niskalenkkiä. Jos luet tätä uunituore halkiovauva sylissäsi, voin sen verran tsempata, että juuri alussa on kaikkein vaikeinta ja sitä vannetta helpotetaan vasta pikku hiljaa pään ympäriltä. Suurimmalla osalla halkiolapsista on kuitenkin ihan nousujohteinen ennuste ja kaikki menee lopulta ihan hyvin.

12.7.2012

Valokuvausjippoja

No niin.

Kun valokuvauskärpänen puraisi, tuli hommattua oikein järjestelmäkamera ja joitain tykötarpeitakin sekä tietysti otettua järjetön määrä enemmän ja vähemmän onnistuneita otoksiakin. Tuli myös mieleen pistää vähän opittuja asioita muistiin. Laitan tämän siis täysin omana mielipiteenäni ja lähinnä itselleni ylös, mutta käytän tätä blogia, jos joku haluaa kokemuksistani oppia tai tuuppia minua oikeammalle tielle.

Kameran valinta

Kameroita on monenlaisia. Taloudessa oli ennestään tupakkiaskin kokoinen pokkari, jolla sai kyllä hyviä kuvia, mutta jotenkin kuvaaminen tuntui rajoittuneelta. Alkoi siis järjestelmäkameran metsästys. Melko äkkiä selvisi, että valintakriteerejä on melko lailla, ainakin:

Hinta: Aloittelijatason kamerat maksavat vähemmän, harrastaja- ja ammattikamerat enemmän. Rahalla saa enemmän pikseleitä, isomman kennon ja tuhdimman, enemmän metallia sisältävän rungon. Myös optiikassa pätee sama. Hinnan noustessa muovin määrä vähenee ja optiikan laatu (ehkä) paranee.

Merkki: Kameramerkkejä ei järin monta ole - lähinnä ne pari suurta ja joitakin pienempiä.  Tekniset erot ovat yllättävänkin kapeita, joten hyvänä valintakriteerinä on ihan käsituntuma. Kannattaa käydä kaupassa hipelöimässä ja kokeilemassa miten eri mallit istuvat käteen ja miten valikot ja eri säätimet toimivat.

Verkosto: Järkkäriin voi liittää tolkuttoman määrän lisävarusteita - optiikkaa sun muuta. Esim. kallista, harvemmin tarvittavaa, optiikkaa voi olla kiva ostaa porukkaostona yhteiseksi ja jos ympäristössä on yhteensopivaa merkkiä, on lisävarusteiden vaihto ja kokeilu helpompaa.

Itselle kävi niin, että tavoitellun hintaluokan kamerat istuivat yhtä lailla hyvin kouraan, mutta jotenkin Canonin säätimet ja valikot miellyttivät enemmän. Perhepiirissä harrastetaan Nikonia ja on hommattu vähän optiikkaakin, mutta sitten työkaverilla oli yllättäen myytävänä pari vuotta vanha Canon EOS 450d, joka onkin iästään huolimatta osoittautunut ihan kelpo peliksi.

Lisävarusteet

Lisävarusteita, eli optiikkaa, jalustoja ja sen semmoisia, alkaa pikku hiljaa kaivata, kun kuvia napsii. Isommista hankinnoista on tullut tehtyä jalusta, laukku ja salama, pienemmistä ilmapumppu putsaamiseen ja etälaukaisin.

Kun kamera on ostettu, on tärkein lisävaruste ehdottomasti hyvä kameralaukku. Laukun tärkein ominaisuus on tietysti sen kyky säilöä tarvittava määrä varusteita. Lisäksi laukussa on topattuja osastoja suojaamassa varusteita ja estämässä niiden kolahtelua toisiaan vasten. Koska itselläni on varussteita melko minimaalisesti, päätin ostaa aluksi pienen laukun, jota on mukava kantaa. Varusteiden kertyessä voi ostaa sitten isomman laukun ja käyttää vanhaa pientä edelleen silloin, kun mukaan pitää ottaa esimerkiksi vain kamera ja salama. Päädyin sling-malliseen pikkulaukkuun, koska se oli pieni, edullinen ja nykyiset kamani mahtuvat siihen juuri sopivasti. Etenkin matkoja ajatellen on myös hyvä, että valitsemani laukku ei ulospäin näytä juurikaan kameralaukulta, joten ehkäpä se osaltaan madaltaa riskiä menettää kalusto pitkäkyntiselle.

Jalustan ostossa tuli eteen valinta panorointi- ja kuulapään välillä. Panorointipäisessä jalustassa on pari ruuvia korkeus- ja sivusuuntasäätöjä varten, joten jalustalla voi nimensä mukaisesti vaikkapa videokuvatessa panoroida vaakasuunnassa. Kuulapää pyörii kuulan muotoisen nivelen varassa ja kiristetään yhdellä ruuvilla. Päädyin jälkimmäiseen, koska löytyi sopivan kevyt ja hinnaltaan edullinen malli. Lisäksi kuulapää tuntuu still-kuvien ottajalle aavistuksen kätevämmältä.

Kameran oma salama vastaa melko pitkälti pokkarien vastaavia, joten talven hämärässä huonevalossa kuvatessa alkoi pian kaivata ulkoista salamaa, joka mahdollistaa erilaiset valaisutavat suoraan tai jonkun pinnan kautta. Salamaksi valikoitui kohtuu edullinen Nissin Di 622 Mark II, joka pystyy paitsi suoraan valaisuun, myös etäkäyttöön joko välähdysperusteisena orjana tai langattomassa ohjauksessa, jos kamera sitä tukee.

Jalustalta kuvatessa alkaa pian kaivata etälaukaisinta, jotta kamera ei tärähdä laukaistessa. Tärinää voi eliminoida myös viivästetyn laukaisun avulla, mutta jotenkin etälaukaisin on näppärämpi. Laukaisimia löytyy näköjään joka lähtöön ja hintaluokkaan, mutta peruskäyttöön riittää ihan hyvin edullinenkin malli. Kalliimmat etälaukaisimet ovat langattomia ja osaavat vaikka mitä.

Linsseihin ja kameraan kertyy helposti pölyä ja nöftää, joka lähtee helpoimmin puhaltamalla. Suun kautta puhaltaiminen ei käy, sillä suusta lentää helposti räkäpalloja linssiä pilaamaan, mutta alan liikkeistä saa tarkoitukseen sopivan ilmapumpun pikkurahalla. Muutenkin on selvinnyt ettei kameraa ja optiikkaa puhdisteta kuten Roope-setä onnenrahaa, vaan ainoastaan tarpeen vaatiessa. Pikkuroskat linssissä eivät haittaa elleivät ne näy kuvassa. Etsimen tähyslasille, joka on peilin yläpuolella kameran sisällä vaakasuorassa, kertyy myös helposti roskia, mutta ne eivät vaikuta kuvaamiseen millään lailla. Ilmapumpulla voi niitäkin koettaa poistaa, mutta tähyslasiin ei missään nimessä saa koskea. Jos etsimen roskat häiritsevät kohtuuttomasti, tulee ne poistaa huollossa.

Seuraavaksi pitäisi sitten ostaa optikkaa. Käytössä on 18-55mm kittiobjektiivi, joka näyttäisi riittävän hyvin arkipäiväkuvaamiseen, mutta välillä tuntuu, että millimetrejä saisi olla enemmän. Kiikarissa (heh) onkin Canonin 55-250mm telezoom, joka riittää tällaiselle aloittelevalle harrastajalle oikein hyvin. Sitten jatkossa panostetaan laajakuvapäähän ja varmaankin kehitetään laitteistoa edelleen aina tarpeen mukaan. Muutenkin tuntuu, että objektiivien ostossa kannattaa vähän pistää jäitä hattuun. Oikea malli löytyy hyvin pitkälti ajan kanssa, kun ottaa kuvia ja miettii samalla mihin suuntaan laitteistoa olisi kehitettävä.

Eri varusteiden laadusta vielä vähän: Jos verrataan pokkariin, päihittää edullisinkin järkkäri sen mennen tullen. Testejä ja arvosteluja lukiessa tulee helposti mielikuva, että lähes jokainen tuote sisältää jonkin karmivan mokan tai vian, mutta etenkin aloittelevalle harrastajalle, jonka silmä ei ole vielä niin kehittynyt, suurin osa markkinoilla olevasta tavarasta on ihan käyttökelpoista. Taitojen, tarkkuuden ja vaatimusten kasvaessa nousevat samalla myös laitteistolle asetetut vaatimukset, mutta lasten puuhat ja satunnaiset kaukaa otetut sorsankuvat saa onnistumaan edullisemmallakin varustesetillä.

Kuvaaminen

Mieleenpainuvin kuvauskeikkani oli kameran ostoa seuraavalla viikolla kuvata poikani HopLopissa pidetyt synttärit. Mukana oli kaverilta lainattu salama, joka olikin sipsimässäilyn ikuistamisessa hyvä apuväline, mutta riehumista ikuistettiin ilman salamaa. Käytin sarjakuvausta, sillä tenavat liikkuivat niin nopeasti, ettei yksittäiskuvalla ehtinyt kerta kaikkiaan mukaan. Niinpä illan tuloksena olikin kuutisen sataaa otosta, joista ehkä kymmenkunta oli mielestäni hyviä ja pari kolme onnistuneita, hyvään kohtaan sattuneita räpsäyksiä.

Olen oppinut, että a) maltti on valttia ja b) lähelle kannattaa mennä, vaikka polttoväliäkin olisi. Maisemista tulee hienompia, jos pienentää aukkoa ja herkkyyttä ja käyttää jalustaa. Kasvokuvissa kannattaa käyttää suurta aukkoa ja pidempää polttoväliä. Liikkuvaa kohdetta, kuten ulkona leikkiviä lapsia, kuvatessa kannattaa käyttää jatkuvaa tarkennusta, jolloin kamera tarkentaa koko ajan, ja kuvata sarjakuvauksella. Muutenkin kuvia kannattaa ottaa mieluummin liian paljon kuin liian kitsaasti. Epäonnistuneiden otosten perkaaminen on huomattavasti pienempi riesa kuin Sen Hetken puuttuminen otoksista. Tähän liittyykin opetukseni a) - eli oikealla hetkellä otetaan runsaasti kuvamateriaalia, mutta joka paikkaan ei kannata räiskiä kuin aivokuollut apina. Niitä otoksia ei kukaan jaksa perata.

Erikoisjipot

Enenn pitkää tulee hinku ottaa niitä hienoja kuvia erikoisista tilanteista. Ensimmäinen kokeiluni oli kuvata uudenvuoden raketteja. Oikeastihan ne tulisi kuvata jalustalta ja pitkällä valotusajalla, mutta koska olimme mökillä, ei julkisia, helpommin kuvattavia, tulituksia näkynyt. Mutta niiden parin omankin pommin kuvaaminen onnistui ihan siedettävästi, kun tarkensi manuaalilla äärettömyyteen, meni sopivaan paikkaan ja räiski sarjatulella kuvia sen minkä kerkesi. Vaikka itse sanonkin, oli lopputulos yllättävänkin hieno. Vielä kuvankäsittelyohjelmassa kun käsittelee kontrastia ja tasoja, jotta saadaan musta taivas mustemmaksi ja savu häivytettyä, niin jopa kelpaa katsella.

Kesällä tietysti ukkostaa ja iltojen pimentyessä saattaa sattua kohdalle myös ilta- tai yöukkonen. Tätä tilaisuutta odotan, sillä silloin pistetään taas kamera jalustalle, herkkyydet alas ja valotusajat pitkiksi, jolloin pitäisi tuleman upeita salamaotoksia. Sen verran olen alan juttuja lukenut, että salamoinnin kuvaaminen on melko lailla tuuripeliä.

Valotusaikojen ja aukkojen kokeiluun löytyy hyvää harjoitusmateriaalia yllättävästä paikasta. Tuli ja (liikkuva) vesi tarjoavat loputtomasti kuvattavaa. Olen huomannut molemmat hyväksi kohteeksi kokeilla eri tapoja ja yhdistelmiä valotella kuvia. Pidempään valotettu puro tai koski muuttuu mystiseksi taikajoeksi ja arkinen nuotio muuttuu tuliseksi infernoksi. Nopeasti valotetut vesiroiskeet pysäyttävät liikkeen ja hetken tehokkaasti ja jos valotusta pidentää aavistuksen, saa niin halutessaan myös liikkeen tunnun ikuistettua.

Lopuksi

Kuten varmaan mainitsinkin, olen kameran kanssa melkoinen märkäkorva ja paljon on vielä opeteltavaa ja hankittavaa. Mutta onpa näköjään aika lailla kaikkea tullut kokeiltuakin - ja tarina jatkuu.....

5.7.2012

Lähtisinkö Kaunasiin

Koska parisuhde täyttää kesällä vuosia, tuli mieleen tehdä matka "ihan vaan kahdestaan". Kohde valittiin niin, että a) piti olla suora yhteys Tampereelta ja b) halavalla pittää päästä. Koska Tampereen syväsataman meriyhteydet ovat vähän niin ja näin, valikoitui kulkuneuvoksi yllättäen lentokone. Ryanairin sen hetken hinnastot kellottivat edullisimmaksi vaihtoehdoksi Liettuan Kaunas-nimisen kaupungin, josta minä en ollut koskaan ennen kuullutkaan.

Sunnuntai

Ryanair liikennöi Kaunasiin parina päivänä viikossa. Lähtö on myöhään ja perillä ollaan hyvin myöhään. Lentoa mainostetaan noin puolitoista tuntia kestävänä, mutta teoriassa se kestää noin tunnin. Itse lento on taattua Ryanair-laatua, joten ei siitä enempää - tiedätte, jos olette olleet, jos ette, kannattaa käydä kokemassa. Vinkkinä vaan, että siitä prioritystä kannattaa kyllä se pikkusumma maksaa.

Kaunas oli pikkutunneilla aivan uskomattoman sumun peitossa. Kosteus oli kammottava - kaikki käytännössä liimautui ihoon kiinni ja tunnelma oli kohtuullisesta lämpötilasta huolimatta lähes trooppinen. Kaunasin lentokenttä ei ole mikään varsinainen JFK tai Heathrow, joten ruumassa olleet pari matkalaukkua liukuivat hihnalle melko nopsaan, joten pihalle päästiin äkkiä.

Siinä pikku hiljaa sulkeutuvan lentokenttärakennuksen edessä seistessä alkoi hahmottua, että kentän edessä seisoo melkein koneellinen ihmisiä, muttei ainoatakaan kulkupeliä. Kaksi, ilmeisesti ennakkotilattua, taksia haki pari porukkaa, mutta muuten oli puolisen tuntia pelottavan hiljaista. Parin sadan metrin päässä nuokkui joku yöbussi, mutta siihen ei kukaan uskaltanut mennä. Terminaalin edessä päivysti myös poliisi, mutta koska rikollisuus ei ulkomaalaisten innostamana lähtenytkään hillittömään kasvuun, lähti hänkin pian etsimään pidätettävää muualta.

Pitkän odottelun jälkeen alkoi vapaitakin takseja tiputella hiljakseen paikalle ja me hyppäsimme kyytiin, kun muuan pariskunta sanoi autoon mahtuvan toisenkin pariskunnan. Hinta oli kahden hotellin kierroksena ensin 60 ja sitten 80 Liettuan rahaa, eikä ole hajuakaan oliko se nyt kohtuuhinta vai ei. Netissä puhuttiin hinnaksi 55-60 litiä, mutta Kaunas in your pocket -niminen mainio opas (kannattaa napata, jos semmoiseen törmää) mainitsi hinnaksi 15-20 rahaa. Oli miten oli, hinta ei päätä huimaa, joten jos silmään kustiin, mentiin kuitenkin suomalaisittain melko halvalla. Katsoin jo ennen matkaa, että monet hotellit tarjoavat jonkinlaista tilauskyytiä lentoasemalta ja -lle. Kyytejä voi monessa paikassa sumplia vaikka sähköpostilla, mikä, jos Kaunasiin uudestaan eksymme, kuulostaa ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Olimme valinneet hotelliksi Danielan, joka ei paikalliseen tapaan näytä ulospäin paljon miltään. Sisältä löytyi kuitenkin kiva, siisti, pienehkö hotelli, joka tarjosi asiallisen huoneen, siedettävän aamupalan ja mukavan henkilökunnan. Aamupalalla oli kamat vähän kortilla, mutta niinpä mekin vaaputtiin sinne noin puoli tuntia ennen aamiaisen päättymistä. Talon tapa näytti olevan, että kun aamiainen on kymmeneen, niin kymmeneltä lentää sitten pihalle, oli pullaa suussa tai ei. Hotellihuoneesta löytyi sama kosteus kuin ulkoakin, mutta löytyipä onneksi myös ilmastointilaite seinältä. Kaukosäädintä ei löytynyt, mutta respasta löytyi eikä maksanut mitään. Kaunasissa sataa kuulemma nimenomaan heinäkuussa eniten, joten hotellin ilmastointi on hyvä asia nimenomaan kosteuden poistajana.


Maanantai

Aamulla herättiin pirteinä ja hyvin levänneinä ja toikkaroitiin aamiaiselle alakertaan. Mikään tajunnanräjäyttäjä ei aamupala tosiaan ollut, mutta leipää, leikkelettä, muroa, jugurttia ja jotain pimeän hyvää mehua. Ja kahvit tietysti.

Aamiaisen jälkeen vetäydyttiin vähän tuumailemaan, että mitä sitä tehtäisiin. Koska raha poltteli jo taskussa, mutta aurinko ei taivaalla, päätettiin mennä ensiksi varovaisesti Akropolis-nimiseen ostoshelvparatiisiin. Kokemus nyt ei ollut Ideaparkia tai Jumboa kummempi, mutta olipa päättömät määrät kauppoja. Etenkin kenkäkauppoja tuntui olevan loputtomasti. On myös melkoinen supermarket, pari lelukauppaa ja "miesten leluja" myyvä Elektromarkt. Digitaalitekniikka ei tosin balttilaiseen tyyliin näyttänyt olevan järinkään halpaa.

Parin tunnin zoppailun jälkeen alkoi tulla nälkä, joten päätettiin haalia Maximarketista vähän välipalaa ja iltanaposteltavaa hotellihuoneeseen ja etsiä "joku hyvä lounaspaikka" vaikka vanhasta kaupungista. Siihenhän se sitten meni, että kauppakeskuksesta poistuessa aurinko paistoi mukavasti siihen seinustalle, joten tempaistiin ostoskassista limut esille ja istuttiin penkille katsomaan ohi tallustelevaa Liettuaa. Aikanaan päästiin hotellihuoneelle asti ja jotenkin ne illaksi aiotut sipsit tuli siinä syötyä ja kummasti kirjaa lukiessa meni pari tuntia, joten sieltä vanhasta kaupungista piti lähteä trendilounaan sijaan etsimään ihan oikeaakin ruokaa.

Selvisi, että vanhaan kaupunkiin on vähän matkaa, joten ihan sinne asti ei illan suussa jaksettu. Kävelykadun poikkikadulta löytyi italialaisravintola, jossa oli mukava palvelu ja mukiinmenevät sapuskat. Pizzat ja ankat todettiin maistuviksi ja mahat pullottaen vyöryttiin kohti hotellia jatkamaan railakasta yöelämää - eli naposteltiin Maximarketista ostettuja herkkuja ja luettiin lisää kirjoja.

Tiistai

Seuraavaksi päätettiin etsiä sitä vanhaa kaupunkia, joka muiden vanhojen kaupunkien tapaan on kuulemma hieno. Linnakin olisi, mutta hirtehisen hersyvän loistavaan tyyliin kirjoitettu [ihan mikä helkutin kaupunki vaan] in your pocket -opas kirjoitti avuliaasti, että onpa tuo auki vasta keskiviikkona. Joten tallusteltiin toista kilometriä ihmetellen matkamuistokauppoja ja ravintoloita, joita kumpiakin oli yllättävän harvassa. Hypättiin myös kortteli sivuun Siltä Yhdeltä Turistikadulta (tjsp), mutta siellä ei näkynyt olevan sitäkään vertaa mitään, joten palattiin takaisin. Kadun päästä löytyi jonkinlainen tori ja tajuton määrä kirkkoja. Löytyi myös pyörivä paviljonkiravintola, jossa nautittiin se eilen väliin jäänyt trendikäs salaatti- ja keittolounas.

Lounaan päälle istuttiin ja ihasteltiin ravintolan atmosfääriä, johon kuuluivat hempeät liettualaisina covereina tulkitut kansainväliset romanttiset laulut ja - kyllä - Eurosportin snookkerimatsi ilman ääntä. Kun snooker päättyi ja siirryttiin tennispelaajien mokiin, suuntasimme omia jälkiämme takaisin hotellille.

Taas jäätiin "vähäksi aikaa" hotellille lukemaan, mutta alkoi tulla jo nälkä. Se mainio in your pocket -räpylä kehaisi Akropoliksen orientaaliruokalaa, joten sinne sitten siis.Gan Bei oli sisustukseltaan komea, ruualtaan hyvä ja palvelultaan jäätävä paikka. Kana-maissikeitto oli oikein hyvää, kasvissushit hyviä ja pähkinällä maustettu possu maistuvaa, mutta kananuudelihässäkkä oli sushin jälkeen kuulemma vähän floppi. Gan Beilla on omat sivut, mutta näkyvät olevan sen verran hormista etten viitsi linkittää. Akropoliiksen sivulta löytyy juttua...

Sitten taas maximarketin kautta hotellihuoneeseen lukemaan ja maistelemaan liettualaisia oluita (jotain euron per 0,5 l tötsä).

Keskiviikko

Viimeinen matkapäivä valkeni sateisena. Mietittiin, että luovutetaan huone, otetaan taksi ja ajetaan kauempana olevaan Mega-ostoskeskukseen odottamaan iltaa ja Ryanairin nousua siivilleen. Mutta sitten päätettiinkin pyytää 2 tuntia myöhäisempi checkout, joka Danielassa on ilmainen, ja lukea vähän, josko se ajatus siitä selviäisi. Selvisi se ja selvisi myös taivas, joten päätettiin lähteä katsomaan sitä linnaa.

Linnalle etsiydyttiin paikallisen eksoottisuuden, funikulaarin, kautta. Semmoinen hiihtohissin ja junan välimuoto, jollaisia on mm. Skansenilla Tukholmassa ja Kolilla Suomessa, kiipeää alas ja ylös rinnettä. Tunnelma on kerrassaan mahtava, kun matkalle pääsee vanhan sedän (tai tädin, se ei oikein käynyt selväksi) myymällä lipulla melkein ilmaiseksi ja vaunu kitisee, nitisee ja huojuu ylös ja alas mäkeä.

Mäen päältä löytyi erikoisen näköinen kirkko. Ulkonäkö oli siinä määrin persoonallinen, että päätettiin katsoa pääsisikö sisälle - ja pääsihän sinne. Kirkon katolla oli myös näköalatasanne, johon myi lippuja hampaaton (tai oli yksi oma ja yksi hopeinen nastahammas) pappa, joka kuvaili elävästi hinnaksi neljä litiä (portaita, tep tep tep, kävellen sormillaan pitkin pöytää) tai kahdeksan litiä (hissillä, sormet nousivat siuuuh ylös). Ostettiin kaksi kertaa siuuh, ylös asti, jolloin pappa repi nipusta ensin kaksi lippua, sitten niistä asianmukaisesti perät pois ja ojensi loput meille. Tarkkaa se on pienikin homma.... Ylhäältä avautui kerrassaan henkeäsalpaava näkymä yli koko Kaunasin. Tämä paikka kannattaa ehdottomasti käydä tsekkaamassa! Kirkkoa oli rakennettu kuin Iisakin kirkkoa (heh) ja tehokkaana tunnetut natsit pitivät sitä varastona ja neuvostoliittolaiset tekivät siellä radioita.

Tultiin hissillä (siuuh) alas funikulaariasemalle ja siitä taas (ei-niin-siuuh) alas katutasolle. Sitten kohti sitä linnaa.

Matkalla alkoi janottaa, joten pysähdyttiin kahville. Ei satanut ja pilvipouta hemmotteli siinä mukavasti, joten kumpikin kaivettiin kassista kirja. Sitten siinä taisi taas parikin tuntia lueskellessa mennä.

Todettiin pian myös, että pitäisi jotain syödäkin ennen kentälle menoa, joten etsittiin taas mukava pieni trattoria ja popsittiin pizzat. Sitten hotellille hakemaan kamoja matkatavarahuoneesta ja taksilla kentälle. Ei ole taaskaan hajuakaan maksettiinko oikea hinta - se oli kuusi kymppiä tällä kertaa.

Kentällä taas tavanomaiset muodollisuudet. Hauskana yksityiskohtana Suomen lento oli erotettu omaksi osastokseen pleksiseinällä. Olemme varmaan saaneet semmoisen maineen ettei meitä voi ihmisten sekaan päästää? Muutenkin Kaunasin kentän lähtölogistiikka tuntui vähän takkuisemmalta kuin muualla. Mistä lie johtunut, kun laukut jätettiin ruumaan alakerrassa, kiivettiin kerros ylöspäin turvatarkastukseen, ohitettiin pienehkö lähtöaula ja taxfree, siirryttiin kerroksen verran alaspäin ja lopulta portilta vielä yksi kerros alaspäin kentälle.

Mutta Ryanair lähti taas ajallaan ja laskeutui tapansa mukaan "ennen aikojaan", vaikka kone oli ihan täynnä ja lastaaminen kesti tosi kauan. Jotenkin tuntui, että suomalaisille tyypillinen meessäsiihen, meessätähän, voiksmäistuuttässä sujui nihkeämmin kuin normaalisti. Lentoemäntäkin näytti vähän kireältä, kun hänen opastaessaan "have a seat anywhere behind row four" totesi muuankin herrasmies "jees, jees, four" - ja lösähti riville kaksi.

Mahduttiin kuitenkin kaikki koneeseen, nousu onnistui kerralla ja kohta tömähdettiin (etuajassa, töttöröö) Pirkkalan kiitoradalle.

Kaunasin plussat ja miinukset:
+ viihtyisä eurooppalainen pienehkön oloinen kaupunki, vaikka ei niin pieni kuulemma olekaan
+ ainakin heinäkuun alussa väljää. Ei näkynyt hirveätä tungosta missään.
- turismi ja siihen liittyvät palvelut näköjään vähän harvassa. Ravintoloita ja kauppoja on esimerkiksi Tallinnaan tottuneelle aika vähän näköisesti
+ hintataso on edullinen - niin kaupassa kuin ravintoloissakin. Kalliissa ostoskeskuksessakin on suomalaisen makuun siedettävät hinnat.
- elektroniikka ei näköjään ole halpaa
- ihmettelin kotona pakatessa miten laukut painavat niin pirusti. Sain kuitenkin puserrettua painot säädettyihin lukemiin nippa nappa ja tuliaisten oletettua vähyyttä murehtien mentiin sitten kentälle. Yllätys oli melkoinen, kun 14,5 kilon laukku painoikin kentällä kuutisen kiloa. Perillä hotellilla tutkin vähän sitä pahuksen vaakaa ja totesin turailleeni mitta-asteikon jotenkin lbs- (lienevätkö paunoja?) asentoon.
+ edellisen takia tuliaisille oli hyvin tilaa - ostettiin mm. Ryanairin kabiinimittoihin sovitettu trolley. Oli leimat ja kaikki
+ sää oli lämmin
- mutta kostea
- palvelutaso on aika jäätävää
+ mutta sulaa kyllä, jos itse näkee vähän vaivaa
- kieliä puhutaan hyvin vaihtelevasti
+ elekieli, ähkiminen ja viuhtominen toimivat aina
- liikenne on suomalaisen temperamentille vähän ärhäkkää (lasten perään olisi pitänyt katsoa, jos olisivat olleet mukana)
+ mutta kyllä ne suunnilleen varovat, jos itse on vähän tarkkana
- hiljainen paikka, jossa ei tuntunut tapahtuvan oikein mitään
+ hiljainen paikka, jossa ei tuntunut tapahtuvan oikein mitään