marikari.net: blogi

Moi!

Tämä blogi on osa sivustoani (www.marikari.net) ja tarkoitus on kirjoitella leppoisaa asianvierustaa reilu kolmekymppisen perheenisän näkökulmasta. Suurin osa jutuista on siis sitä ja tätä arkielämän tapahtumista, mutta mukaan mahtuu oivaltavia ja kärkeviä kommentteja ihan yhteiskunnankin ilmiöistä. Kommentoinnin asetin vapaaksi, mutta varmuudeksi kaikki kommentit kulkevat hyväksynnän kautta.


---

20.12.2010

Suomalainen viettää joulua

Joulu saa taas ja niinpä katukuvaankin ilmestyvät tyypilliset joulun merkit. Jouluvalot, joulutontut, joulukoristeet ja joulujuhlaan rynnäkkökiväärien kanssa kiirehtivät lapset luovat joulun tunnelmaa.

Ah, ihana näitä kunnon vanhanajan joulun elementtejä!

25.10.2010

Naama kirjassa

Jaha. Tiina on tyhjentänyt tiskikoneen, Suvi täyttänyt sen. Molempien aktiviteetista pitää kaksi ihmistä ja lisäksi Suvin kaveri Minna valittaa, ettei sen mies koskaan, mitä sen mies, ainakin sillä on sama sukunimi, kommentoi sen verran kyllästyneeseen sävyyn, että taitaa olla niillä eloisa ilta tiedossa.

Riikan farmilta on päässyt lammas karkuun, mutta toisaalta Mikko rakensi sille suihkulähteen. Mikko on myös lähdössä Helsinkiin ja menettänyt pizzeriansa toiselle mafiosolle. Toni laittaa ruuaksi perunamuussia, mistä Riku tykkää. Rami, Mikko ja Teemu suosittelevat jotain Iltalehden sivua. Sinillä on ollut testipäivä. Hän on 66-prosenttisesti autistinen, vähän alkoholisti, piilovasenkätinen, sormusten herrassa örkki, Nalle Puh -metsässä Risto reipas ja suomalaisessa TV:ssä Ensio Itkonen.

Viisi kaveria on vaihtanut renkaat, kahdeksan saanut lapset nukkumaan ja kolme saanut lapset hereille.

Itse mietin, että onneksi minun päivitykseni ovat huolellisesti mietittyjä, oivaltavia ja hauskoja - minkä jälkeen ilmoitan kaikille kavereilleni laittavani lapsille ruuaksi makaroonia. Kommentoin julistustani kertomalla keränneeni pöydän alta neljä Muumitalon osaa, joista yksi olikin pala kalapuikon kuorrutusta.

16.9.2010

Valmennutaan

Tässä kun oli Lastenklinikan kummien hyväntekeväisyyskonsertti, ja kaikki. Ja on ollut kaikkea muutakin, jonka tiimoilta on tullut ajateltua.

Ne kun antavat tätä synnytysvalmennusta, niin miksi valmentavat vain tilanteeseen, jossa synnytetään terve vauva? En mitenkään halua maalata pöpöjä seinälle, mutta monesti, terveenkin vauvan syntyessä, henkilökunta saattaa yllättäen ottaa pari reippaampaa juoksuaskelta niin, että käytävälle jää vain yksinäinen puukenkä ja häkeltynyt lastenhoitaja selittelemään tuoreille vanhemmille, että välillä ne vaan lähtee tolleen - tarttee antaa vähän happea, tai jotain, että se siitä.

Toisaalta. Eipä siihen osaa valmistautua, kun pikkuinen pullahtaa vaivattomasti maailmaan ja kätilö ehtii jo kehaista, että sepä oli ripeä synnytys. Kun ei kuulukaan sitä parkaisua ja maallikkokin huomaa kätilöiden vilkaisevaan toisiaan ilmeellä, joka kertoo, että kohta lähdetään ja lujaa. Kun paikalle tuleekin pari lääkäriä ja puolen tusinaa hoitajaa, jotka nappaavat vauvan - ja ehkä äidin - ja lähtevät enempää selittelemättä kiitämään.

Pahimmista hätätilanteista voisi muutenkin hermoileville synnyttämäisillään oleville äitiparoille olla mainitsematta, mutta eikö olisi hyvä kerrata ihan vähän sitäkin, miten synnytyssairaalaksi aiottu laitos toimii, jos jokin onkin hätänä? Vähän etukäteen valaistaan, että jos jotain häikkää on, siihen tulee sitten tarpeen mukaan lisää kätilöitä, hoitajia ja lääkäreitä ja ne ehkä sitten lähtevät sopivaksi katsomallaan porukalla pois ja vievät tarpeelliset ja jättävät muut ihmettelemään, että mitäs ny? Että olisi semmoiset eväät, joilla pärjäisi hetken aikaa, kun siinä rytäkässä ei varmaan ihan heti joku ehdi selittämään jäljelle jääneille, että mitäs ny.

Ei niitä pahimpia tapauksia ole tosiaan tarvis heti lyödä päin naamaa, mutta jos vähän kerrottaisiin yleisimmistä vastasyntyneitä riivaavista vaivoista ja niiden hoitoproseduureista per sairaala, niin ehkä se olisi kaikkia hyödyttävä tilanne. Että oltaisiin varauduttu, jos ei menekään ihan putkeen.

25.8.2010

Kita risana

Kirjoitetaanpa vaihteeksi ihan tavallisenkin lapsiperheen kohtaamista operaatioista. Eli kitarisaleikkauksesta. Pääsin itse "menettämään leikkaussalineitsyyteni" saattaessani muuatta pikkupotilasta kitarisan poistoon. Ensimmäinen ylläri oli, että lääkärin kanssa jutellessa selvisi kyseessä olevan "kitarisa" eikä "-risat", eli niitä on vain yksi. Jee.

Osastolle oli määrätty ilmoittautumaan jo 7.15, mutta kyytiteknisistä syistä ilmaannuimme kansliaan jo varttia vaille seitsemän. Aika onneksi kului joutuisasti tuttuja hoitajia morjenstellessa ja upeaa nukkekotia ihmetellessä.

Huoneeseen päästyä vaihdettiin pikkupotilaalle sairaalan tamineet ja katsottiin vähän esitietoja. Pelmahti siihen hoitajaharjoittelijakin kysymään lupaa saada harjoitella, mihin suostuin ilomielin ja annoin samalla luvan kaikkeen muuhunkin harjoitteluun, paitsi (suoneen) pistämiseen, sillä olen järkyttyneenä katsonut vierestä, kun meidän pikkuneidin suonet saavat kokeneenkin laborantin tai anestesialääkärin itkemään.

Saliaika oli varattu puoli yhdeksäksi ja noin puolelta lähdimmekin lykkimään Iiristä ja petiä kohti leikkuria. Eteisessä treffattiin salihoitajat, anestesiahoitaja ja leikkaava lääkärikin pikaisesti. Annoin viimeiset ohjeet ja julistin toivomukseni ja pian päästiin saliin etsimään sitä unta. Koska olin ensikertalainen, selitettiin ensin vähän nukutusprosessia - eikä ihan suotta, sillä se olikin aika rankkaa katsottavaa, mutta ei nyt onneksi ihan hirveää kuitenkaan. Nukutus valmisteltiin ihan rauhassa, Iiriksen kanssa luettiin vähän kirjaa ja nukku-matti luki omia juttujaan ja lopulta hapuili maskia tarjolle. Koska maski oli kivasti samanlainen kuin tutun babyhalerin pää, otti Iiris sen mielellään, mutta nukutuskaasun voimakkaan hajun tuntuessa alkoi rimpuilu, joka vaan voimistui, mikä on kuulemma kaasun vaikutusta. Riuhtominen loppui kuitenkin alkuunsa, kun nukutus tehosi ja Iiris veti ihan veltoksi. Sijoitettiin potilas leikkauspöydälle ja samalla tunsin, että kraiveliin käytiin kiinni. Tuloksena oli, että tuommoinen pikkuinen sairaanhoitaja heitti ison miehen käytävälle kuin kintaan selittäen samalla kohteliaan määrätietoisesti, että nyt mennään sitten pois, että saadaan kiinnitettyä kanyyleita ja valvontainstrumentteja ja silleen. En vastustellut vaan painuin pihalle viettämään niitä paria tuntia, mitä toimenpiteen oli sanottu kestävän. Puolelta lähdettiin osastolta ja viittä vaille yhdeksän oli tyttö unessa ja isä pihalla.

Koska aikaa oli, lampsin joutessani haukkaamaan happea ja pullaa parin sadan metrin päässä olevalle huoltikselle. Kello lähestyi puolta kymmentä ja juuri saatuani ensimmäisen haukun patongista soi puhelin: "Se on tämä leikannut lääkäri tässä, terve". Pelästyin ihan pirusti, että nyt on jotain pielessä, mutta ei siinä mitään. Operaatio oli ohi ja mennyt mainiosti. Samalla oli vaihdettu pudonneet korvaputket ja tsekattu nenäontelon anatomia ja anestesialääkäri suositteli jäämään yöksi.

Järkeilin - ja myöhemmin selvisi, että ihan oikein - tytön olevan vielä unessa heräämössä ja söin rauhassa loppuun ja palasin sitten osastolle katsomaan hoitajaa. Heräämössä menisi kuulemma vielä tunti, ehkä parikin, joten lähdin kohti sairaalan kahviota. Hoitaja tuikkasi vielä lehden kainaloon, joten mikäs siinä oli ollessa.

Mutta juuri saatuani kahvin eteeni ja Aamulehden auki soi puhelin: "Ykköseltä moi, se olis nyt haettavissa sieltä heräämöstä". Kaukaa viisaana olin ottanut Ally McBeal -kahvin, jonka hörpin loppuun kävellessäni kohti osastoa, mistä lähdimme hoitajan kanssa kohti heräämöä.

Heräämössä odotti kiukkuinen tyttö, joka halusi heti syliin, minne hän tippaletkun oikomisen jälkeen heti pääsikin. Palasimme osastolle, sänky tuupattiin paikoilleen ja minä jäin istumaan syliin nukahtanut potilas mahani päällä. Toista tuntia nukuttuaan Iiris havahtui pyrkimään sänkyyn, minne hänet ilomielin sijoitinkin, koska paikat alkoivat olla jäykkinä epämukavalla tuolilla roikkumisesta ja kuumakin oli.

Pari tuntia siinä nukuttiin, kunnes herättiin nappihoitajan ensimmäiseen käyntiin. Tämän tapaamisen loputtua oltiin pahalla tuulella ja nukahdettiin taas syliin, mutta siitä herättiinkin sitten jo lähes normaalina.

Loppu iltapäivä menikin sängyllä ja sylissä istuskellessa tutkien hoitajan löytämää monipuolista leluvalikoimaa. Äitikin tuli suorittamaan loppuillan vahdin, tippakanyyli tulpattiin ja johdoton tyttö jäi leikkimään äidin kanssa isin ja esikoisen lähtiessä suorittamaan jännää bussimatkaa kotiin.

Aamulla olin sairaalassa kahdeksan jälkeen ja löysin Iiriksen leikkimästä iloisena huoneen leikkipöydän äärestä. Jugurttia oli kuulemma syöty ja mehua juotu ja, niin tosiaan, hyvin nukuttukin. Hoitajan mukaan päästäisiin kotiin, kunhan lääkärikierto olisi ohi.

Lääkäreitä siinä kävikin ja odoteltiin muunmuassa leikkaavan lääkärin visiittiä. Jossain välissä osaston lääkäri kävi sanomassa, että hänen puolestaan voimme korjata luumme, kunhan se kaikille muille sopii. Vähän sen jälkeen lähti hoitaja kysymään, että missä se korvalääkäri kuppaa ja tuli hämmentyneenä kohta takaisin. Korvalääkäri oli luullut meidän lähteneen kotiin, vaikka oli itse kertonut nukkulääkärin suositelleen osastoyötä ja anestesia näistä kuulemma päättää. Hoh hoijaa....

Noh, osastonlääkäri kirjoitti vähän kipulääkereseptejä ja sitten otettiin tippa ranteesta, vaihdettiin vaatteet, pakattiin reppu ja lähdettiin kotiin.

Napiton vatsa

No niin. Nyt se on sitten pois, se PEG-nappi, nimittäin. Alunperin oli tarkoitus odottaa 23.8. sovitun kitarisaleikkauksen yli ja poistaa nappi sitten, mutta kun kuultiin vihjeitä, että puolitoista vuotta ollut avanne voidaan joutua sulkemaankin, niin päätettiin kuitenkin ottaa se nappi pois jo viikkoa ennen.

Nappi otettiin pois ilman sen kummempaa draamaa. MicKey näytti roikkuvan vartensa varassa vähän turhan ulkona, joten tuumasimme, josko hiljattain tehty napinvaihto olisi mennyt pieleen. Koska varanappia ei taloudessa sattunut olemaan, päätimme samalla ottaa koko napin pois järkeillen niin, että jos aukkoa jouduttaisiin sulkemaan tai muuten siistimään, olisi viikon päästä risaleikkauksessa kivasti anestesia tarjolla, jolloin ylimääräisiltä nukutuksilta vältyttäisiin. Eli nappi pois, vähän putsailua NaCl-liuoksella, Mepore (tai Mepolex, en koskaan muista mikä niistä on mikä) päälle ja eikun baanalle.

Puolitoista vuotta auki pidetty aukko mahassa on tosiaan hurjan näköinen ja kaikkea römelöä sieltä vähän valuukin. Mutta niin vaan se kutistui pieneksi reiäntihruksi ihan päivän sisään eikä Mepojotakin-lappuun enää viikon päästä mainittavampaa tahraa kerry. Kitarisaleikkauksen jälkeen kävi peg-hoitaja pyynnöstämme katsomassa reiän, joka olikin kuulemma ihan kivasti kiinni. Tsekkauksen aikaan haava tiputteli vielä vähän kirkasta nestettä, mutta hoitajan mukaan se on kyllä sisältä jo ummessa ja tiputtelee lähinnä siitä pintahaavasta. Ohjeeksi annettiin, että jos viikon päästä vielä tiputtelee, pitäisi kai katsoa vähän, mutta tätä kirjoittaessa päätimme siirtyä laputtomiin öihin ja kotipäiviin ja laittaa meporea vasta päiväkotiin tai kovempiin aktiviteetteihin. Mene ja tiedä - ainakin yöpuku näytti säilyneen kuivana.

Granulaatiota avanteeseen näkyy jäävän ja osa siitä on ajan ja lukuisten lapis-käsittelyjen seurauksena kovettunut, joten mahaan jää ikään kuin kolmas tissi. Sille ei kasvukauden aikana kannata tehdä mitään, joten potilaamme saa täysi-ikäistyttyään tai täysi-ikäisyyttä lähestyessään itse päättää haluaako hän hakeutua kosmeettiseen kirurgiaan arpea häivyttääkseen. Näitä voidaan kuulemma siloitella ihan puukolla tai jollain laser-operaattioilla... Mutta antaapa ajan kulua.

Hauskinta lienee, että meidän mimmissä ei ole enää yhtään lisähanikkaa.

9.8.2010

Perpetum mobile

"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(päänpudistus)
"Onko pissahätä?"
(surkea ilme ja läntti pöksyissä)
"No, mennääs pesulle ja hakemaan uudet pöksyt"

23.7.2010

Kaksi vuotta

Siitä tulee tänään kuluneeksi kaksi vuotta.

Alan vähitellen uskoa, että Albert E. oli oikeassa väittäessään ajan kuluvan eri tilanteissa vähän eri tahtiin. Sillä näinhän se tekee.

Aikanaan Turun Hämeenkadun varrella meni ensin neljä tuntia lähes huomaamatta. Sitä seuraavat neljä, viisi tuntia matelivat niin, että jokaisen sekunninkin aikana ehti miettiä vaikka mitä. Että tuleekohan siitä ollenkaan elävä? Saavatko ne sen kuntoon ennen kuin loma loppuu? Kuinka äkkiä pääsee viettämään "normaalia" elämää? Eihän siinä ole oikeasti mitään vikaa? Tai vikaahan siinä on, mutta saavatko ne sen korjattua?

Aika voi edetä myös hyppäyksittäin. Osaston ennalta määrätyssä rytmissä tietyt ajat, jolloin tehtiin jotain, etenivät hujauksessa, mutta hoitojen välinen aika mateli. Näki taas kaikenlaista - ehti myös miettiä kaikkea. Meinasi vetää turpaan erästä, joka vaan moikkasi ja hymyili. Oli aidosti innoissaan naapuripedin pariskunnan iloitessa, kun meidän nyytti joi millin enemmän maitoa kuin yleensä.

Hoidosta kunnan kanssa neuvotellessa aika lakkasi olemasta. Oli vaan epämääräinen tila, jossa tosiasiat, tarpeet ja resurssit pyörivät kuin marjat jugurtissa. Sillloin aika pysähtyi hetkeksi, kun sanottiin, että tämä on hyvin tavatonta ja muutkin ovat hoitaneet lapsensa itse ja ettekö te voi valvoa vuorotellen?

Tärkeän Operaation - tai yhden niistä - lähestyessä aika hidastui entisestään. Kalenteriin tuntui tulevan maagisesti lisää päiviä ja viikko tuntui jatkuvan aina loputtomiin. H-hetken koittaessa ei oikein ehtinyt tajuta mitä tapahtui. Ehti istua pari tuntia sairaalahuoneessa, jossa aika taas hyppi ja jäätyi sen mukaan oliko jotain tehtävää vai ei. Sitten äkkiä oltiinkin taas kotona ja melkoisen hämmentyneinä - mutta silleen kivasti hämmentyneinä. Entisen vaivan sijaan kaulaa koristi kiva lappu, joka ei tosin jatkuvassa kuolavirrassa oikein tahtonut pysyä kiinni.

Ennen pitkää tuli niitä päiviä, kun sai tulla kotiin ja perheen pienin juoksee naama korvissa vastaan halimaan. Ottaa kädestä kiinni ja vie jonkun tärkeän, yleensä DVD-soittimen, asian ääreen. Kömpii sängyllä mahan päälle istumaan ja silittelee tukkaa, ottaa leikkisaippuaa suihkussa ja "pesee" sillä itseään, kuten on nähnyt tehtävän.

Siitä on nyt tasan kaksi vuotta, kun jännitys poksahti kiivaaseen toimintaan ja iloon muuttuakseen sietämättömäksi ahdistukseksi, joka pusersi pihdit rinnan ympärille pitkäksi aikaa.

Onnea, Iiris!

18.7.2010

Kesätapahtuma, osa 2

Jaha.

Kun keväällä kirjoitin lyhen tutkielman käsitteestä "suomalaisen keskipienen pitäjän hauska kesätapahtuma", niin männäviikolla osuin sitten oikeaan "kylä markkina tapahtumaan". Totuus on tarua ihmeellisempää, mutta tämmöistä oli.

Lämpöä oli kivat kolmekymmentä astetta. Eipä tullut vilu.

Autoa parkkiruutuun sompaillessa esikoinen sai raivarin ja huusi täysillä vuorotellen "mennään/ei mennä markkinoille".

Parkkiruutukaan ei ollut "ruutu", vaan kai jonkun piha, mutta oli siinä sikin sokin muidenkin autoja. Meidän jälkeen pihaan ajoi farmari-tojota, joka jäi kivasti poikittain siihen taakse. Edessä oli koivu, sivulla oja ja takana se tojota.

Nice.

Markkinapaikalle taaperrettiin tienvieren ja nurmikentän kautta. Ojaa kuopus sylissäni ylittäessä opin, että crocsit luistavat heinällä kivasti.

Luistoteema jatkui, sillä pelipaikalta kuului tuttu megafonin mölinä, jossa sukkela lakkipäinen ukko jo "viihdytti" yleisöä selostamalla jotain. Aluksi luulin helteen sekoittaneen pääni, sillä kuulin ihan selvästi selostettavan mäkihyppyä, mutta olivat ne perkeleet tosiaan tehneet hyppyrimäen ihan lumesta. Lunta oli hillottu sahajauhon alle kai talvesta ja paikalliset kylähullut rymysivät hikilautojensa kanssa kuka milläkin tyylillä. Tunnelma oli absurdi, mutta veti kieltämättä suupieltä ylöspäin.

Lopun ohjelman muodostivat tavan myyntikojut. Jonkun tätiporukan kyhäämiä koruja ja elokuva-aiheisia kelloja, jotka eivät kai olleet ihan virallisia lisenssituotteita. Aitallinen ihme rojua, jota joku setä kai myi. Erehtyessäni ihmettelemään säilykepurkista ja kepistä tehtyä "viulua" alkoi selostus, miten kaveri oli ostanut sen kirpputorilta (sille myyjälle), kun piti kuulemma soittaa jotain.

Vähän aikaa etsin. Ensin luulin joutuvani pettymään, mutta jes. Antennipipoja oli kaupan.

Pölypusseja ja metrilakuja ei ollut. Siihen tämä tapahtuma oli aivan liian pienimuotoinen.

Melko lyhyen ajan jälkeen alkoi mitta olla täysi markkinahumua. Syötiin vielä kahden euron letut, joista lapset paiskoivat puolet ruohikkoon.

Pois lähtiessä tojota oli edelleen meidän auton perässä poikittain, mutta Nissanin offroad- ja trial-ominaisuudet ovat yllättävän hyvät. Pois mahduttiin.

Mutta hyvä keikka oli, kyllä tällä taas vuoden pärjää.

8.6.2010

Yo, yo, man!

Tässä viikonloppuna oli koulujen päättäjäis- ja siten lakkiaisviikonloppu. Itselle ei osunut tälle(kään) vuodelle yhtään lakkiaiskeikkaa, joissa olisi vieraillut, joten lakkiaistunnelmiin piti yrittää päästä muistelemalla miten yo-juhlissa käyttäydytään:

Hommataan kelmuun pakattu ruusu (25 euroa kpl) ja kirjekuori, jossa on mielellään jonkun pankin logo.

Lapsille hoetaan, että ollaan sitten nätisti.

Soitetaan juhlahuoneiston ovikelloa. Jos ovi on vaikka lämpimän sään vuoksi selällään, soitetaan silti kelloa, sillä suomalainen soittaa aina. Se nyt vaan on niin. Jos oikein haluaa päteä, voi kellon sijaan ihmetellä äänekkäästi, että onpas ovi auki, onkohan täällä ketään kotonakaan.

Napataan esikoista housunkauluksesta, ettei se mene etupihan koristelammikkoon. Kuopuksen nenän alta pyyhitään räkä.

Etsitään juhlakalu (lievässä samppanjahiprakassa oleva myöhäisteini, jolla on valkoinen, mustalippainen, lippis) ja annetaan mainittu kelmukukka ja kirjekuori hänelle. Samalla mutistaan "onneksolkoon, tuliko hyvät paperit, heh heh". Tyttöpuoliselle yo:lle voi veistää leikkisästi, että nyt on sitten älliä ja kukkia, heh, heh.

Heh, heh.

Keksitään äkkiä kehaista eteisen sisustusta, kun yo:n äidiltä irtosi äskeisen johdosta sen verran murhaava mulkaisu.

Vakuutetaan esikoiselle, että ei, tässä taloudessa ei ole legoja. Täällä asuu vain isoja lapsia.

Äkätään eteisen pöydältä yo-todistus, vilkaistaan sitä ja mietitään, että miten tuokin urpo sai kolme ällää.

Varotaan mutisemasta äskeistä ääneen.

Ujutetaan kuopus johonkin tätilaumaan, joka saa kehua miten söpö se (kuopus) on.

Kohotetaan maljat elyseetä tai jotain muuta halpaa kuoharia ja mutistaan juhlakalulle, että hienostitehty, nytsullaon kokoelämäedessä ja tästäse opiskelusittenalkaa.

Sanotaan esikoiselle, että juot sen pillimehun, tämä on aikusten limpsaa.

Kahvipannulla huitovan edeskäyvän kysymykseen vastataan "kahvia, kiitos" ja samalla otetaan ensin voileipä- ja sitten täytekakkua. Kakkujen välissä koetetaan hankkia toinenkin mielipuolisen pieneen ohutseinäiseen posliinikuppiin kaadettu kahvi. Vähän kahvia läikytetään omille, valkoisille, housuille.

Estetään kuopusta poimimasta ruusuja maljakoista.

Kehaistaan emännälle leivonnaisten hyvää makua ja isännältä kysytään, että taitaa olla uusi ruohonleikkuri, kun on nurmikko niin tasainen, että.

Tavataan pari sukulaista, vaikka ei olisi niin väliksi. Muistetaan kuitenkin kysyä, mitä Joni-serkulle kuuluu.

Hymyillään vähän vaivautuneesti, että saa se Joni kuitenkin opiskella siellä vankilassa ja äkkiä se kuusi kuukautta menee. Harmi vaan, että valtio otti auton. Päivitellään "valtion" epäoikeudenmukaisuutta.

Kysytään juhlakalulta, että mitäs nyt sitten syksyllä?

Koetetaan olla myönteisen näköisiä, kun vastaus kuuluu "Emmätiä, ehkä pidän välivuoden tai jotain. Sit mä kai aion lääkiXeen tai oikiXeen, mut emmä muuten yliopistoon hae, ku se on niinQ sillee tavallist".

Yritetään etsiä toista kuoharilasillista -tuloksetta.

Käydään haukkaamassa happea takapihalla ja todetaan terassin laudoitus uusituksi ja bongataan uusi grilli ja uudet pihakalusteet. Mietitään, että mistä ne rahansa oikein repivät.

Ymmärretään vasta kolmannella kerralla, kun talon emäntä toteaa, että kohta Seppo ja sen perhe tulee, mahtuukohan ne kaikki istumaan, kun niillä on niin suuri perhe. Todetaan, että jo vain alkaa olla aika siirtyä seuraavaan paikkaan.

Lähdetään autolle ja lepatellaan samalla hikistä paitaa irti selästä.

Huomataan lasten vihreät polvet ja mietitään, että missähän välissä nekin ehtivät sinne nurmikolle.

Palataan hakemaan jotain lasten unohtamaa tavaraa.

Lähdetään oikeasti autolle ja ajetaan pois.

21.5.2010

Ylläri?

Taas oli lehdessä, että joku, en nyt muista kuka, saa semmoisen "yllätysvauvan". En minä vauvoista niin kauheasti tiedä, mutta kahden syntymää olen seurannut aitiopaikalta, eikä kumpikaan varsinaisesti tullut yllätyksenä. Vähän oli pieniä vihjeitä ilmassa aika kauankin ennen H-hetkeä ja saattoivatpa jotkut omatkin toimet antaa pikku vinksua, että tässä vuoden sisään saattaapi tuotanoin jotain tapahtua, sano.

Mikä yleensä on "yllätysvauva"? Löytyykö se olohuoneesta, kun tulet puolison kanssa töistä kotiin - "Sirkka, kato, täällähän on vauva"? Tuleeko se postissa? "Postinkantajanne tässä hei, kävin ovellanne ja mukanani ollut lähetys ei mahtunut postilaatikkoon." Tuleeko se yllättäen WC-asioinnin tuloksena; "oho, kakkaa yritin, mutta tulikin vauva"?

Vähän samaan kategoriaan menee termi "yllätyshäät". Olisiko järkytys mennä ihan viattomasti vaikka ravintolaan ja huomata, että kato perkele, täällähän on mun häät menossa? Tai herätä aamulla "jookato, naimisiin menit" (no, niin taitaa olla joskus tapahtunutkin..).

Jos on pakko noista "yllätyksistä" kirjoittaa, niin minua yllättäisi enemmänkin uutinen "Yllätysavioliitto: Vuonna 1998 solmittu liitto jatkuu edelleen!". "Julkkis ja sen vaimo viettävät normaalia perhe-elämää!" "Kiekkosankari pääsi neljältä töistä ja meni suoraan kotiin hesen kautta!" "Formula 1 -kuljettaja kävi pubissa vain muutamalla, käytti rahaa muutamia kymppejä".

Siinä olisi sitä yllätystä.

1.4.2010

Lapsilta opittua

Rakas päiväkirja - eiku weblogi Nyt kun olen ollut (vähintään) yhden lapsen isä neljä ja kahden lapsen isä reilut puolisentoista vuotta, voin todeta oppineeni lapsilta seuraavaa:

Kun "valvotaan pitkään", mennään nukkumaan ehkä kymmeneltä.

Kun "nukutaan myöhään", herätään ehkä puoli kahdeksan.

Marketin kassalla tulee hölmö olo, kun ei kysytäkään papereita (alle 50€ ostokset).

Lapsettomana "likaisessa autossa" oli hiekkaa lattialla. Yhden lapsen kanssa oli muruja penkillä. Kahden lapsen kanssa voitelemattomat leivät ovat ihan OK, voidellut harmittavat edelleen.

Lapsettomana itku julkisella paikalla otti päähän. Yhden lapsen isää säälitti itkevän lapsen ja sen vanhempien puolesta. Kahden lapsen isä on helvetin iloinen, ettei omat lapset huuda just nyt.

Aikanaan "hyvin käyttäytyminen" tarkoitti silmiin katsomista ja päivää-sanomista. Nyt se tarkoittaa ettei pissata matolle.

Ensi alkuun yritti opettaa ettei pikkusiskoa heitellä esineillä. Nyt opettaa ettei heitetä KOVILLA esineillä.

Nelivuotiaan pojan kanssa voi painia, ottaa niskalenkkejä, pomppia ja heitellä sitä sängyllä ja riehua miten päin vaan. Kun parkkipaikalla ottaa kädestä kiinni tulee huuto "ÄÄÄIIITTII Isi repii!!".

Nainen osaa olla kiero ja laskelmoiva myös yksivuotiaana.

Ruoka on pahaa - paitsi kalapuikot.

Paitsi että kalapuikot ovat hyviä, ranskikset pahoja.

Paitsi että tänään ranskikset ovat pahoja ja kalapuikot hyviä.

Puolen sentin syvyisessä pikku lätäkössä voi ottaa kokovartalokylvyn.

Kysyttäessä "Onko paha olo?" vastaus "Ei" tarkoittaa "Ämpäri alle ja äkkiä".

Oksennukset voi huuhtoa jatkojohdosta vesihanan alla (johto tietysti irti seinästä).

Melkein mikä vaan on irroitettavissa melkein mistä vaan.

"Siksi" on ihan hyvä perustelu ('Siksi' syöt ne perunatkin).

Kun kysytään "Miksi sä noin teit?" ja vastaus kuuluu "Siksi", sanon yleensä "Ei 'siksi' ole mikään syy".

Vauvan kanssa liikkuva isä on ihan tajuton mimmimagneetti. Mitä pienempi vauva, sen parempi. Ja aina parempi, jos vauva on kantoliinassa tai -repussa.

Miehistä itsetuntoa voi kohottaa kuvittelemalla "oi kun söpö"-huudahdukset tarkoitetuksi itselle eikä repussa keikkuvalle nappisilmälle.

Kysymykseen "kumman näköinen se on" vastaan yleensä "niin minustakin".

Toteamukseen "on ihan isänsä näköinen" vastaan yleensä "niin, mutta onneksi on muuten terve".

Juuri syntynyt vauva ei tosiaan näytä ihan siltä mitä telkkarissa... Se pitää ainakin pestä, että se olisi söpö.

Synnytyskään ei näytä ihan siltä mitä telkkarissa.

Lasten telkkarin ja videon katsomista on hyvä rajoittaa. Yleensä eivät saa katsoa per ilta kuin Pingun, Titinallen, Teletapit, jonkun Fröbelin palikat -levyn ja Pikku Kakkosen alun - ja ehkä lopunkin.

Päätös "Tänään ei sitten enää katsota mitään" saa usein jatkopäätöksen "no kattokaa sitten vähän fröbeleitä".

Ennen "puhdas paita" oli rypytön ja juuri pesty. Nyt "puhdas paita" on se, missä on vain kuola- ja ruokatahroja (ei kakkaa).

Puoli tuntia voi tuntua 1000 vuodelta.

4 vuotta voi tuntua vartilta.

Ennen kylpylässä käynti oli uiminen kuntoaltaassa, pari laskua vesiliukumäessä, rentoutuminen porealtaassa ja kunnon sauna. Nyt istutaan vyötäröä myöten haaleassa vedessä muovinen vene kädessä, kiivetään liukumäen portaat ylös ja tullaan ne alas "kun pelottaa". Ennen kylpylän jälkeen oli rentoutunut olo - no, nykyäänkin on toisaalta aika valmis.

Jos kunnon puhallus ei paranna, vamma on todella paha.

Myöhäistä nukkumaanmenoa kompensoidaan aikaisella heräämisellä.

Arkiaamuna pörröpäiset unikeot on rökitettävä väkivalloin hereille. Lauantaiaamuna herätys on puoli kuusi.

Päiväunien poisjättämistä kompensoidaan sillä, ettei yölläkään nukuta.

Nokkamukista ei tule imemällä mitään, mutta pöydälle kaatuessa sisältö tyhjenee salamannopeasti.

Sanasta "oho" on tullut universumin pelottavin sana.

Kaikki liimautuu yleensä kaikkeen - paitsi jos niiden on tarkoitus olla liimatuna.

Yleensäkin pikaliima on isän paras kaveri.

Ärsyttävimmistä isä-äiti-fraaseista (esim. "montako kertaa pitää sanoa, että") on tähän mennessä tullut käytettyä varmaan yhdeksää kymmenestä.

Päiväkotiin mennessä huudetaan "ei mennä päiväkotiin". Päiväkodista haettaessa huudetaan "ei mennä kotiin".

Joulujuhlayleisössä omaa taniaista estradilla seuratessa tunteet vaihtuvat myötähäpeän ja ylpeyden kautta hillittömään liikutukseen ja käsittämättömään angstiin.

"Mä haluun ulos", (jumalatonta pukemista, haalarien, lapasten ja ties minkä etsintää, ähellystä, puhellusta ja hikeä), "Mä haluun sisälle"

Ulkona pulkkamäessä oli kivampaa kuin muistinkaan.

(15.4.10:)
Hei, tuli vielä pari mieleen:

Apteekkari tuntee nykyään nimeltä.

Samoin terveyskeskuksen hoitajat.

Kun "syödään ulkona", käydään Hesellä. Kun mennään "syömään johonkin hienoon paikkaan", mennään Rossoon (ei millään pahalla, rossolaiset...).

"Hyvin maustettuun" ruokaan on ripautettu suolaa.

Takapihalle (ylämäkeä) on siirryttävä aina pyörällä, mikä helposti kuusinkertaistaa siirtymisajan.

Stiigalla pitäisi kuulemma vetää. Ei sen niin väliä, vaikka lumikin suli pari viikkoa sitten.

Lisää tulee kunhan tulee mieleen...

25.3.2010

Blogger

No niin. Otin sitten kokeeksi Blogger-palvelun, eli blogspotin, käyttöön. Have fun.

19.3.2010

Ylen yhteiskunnallinen kannanotto

19.3.2010

Näin sitä lipsuu henkilö aatteissaan. Niin piti blogin olla perhe- ja arkipäivän elämää luotaava, mutta nyt ajattelin ottaa ensimmäisen yhteiskunnallisen kantani johonkin asiaan. Ja se asia olkoon tämä TV-lupa tai meediomaksu, millä nimellä häntä nyt sitten kukin kutsuukin. Meneehän tämä sikäli ns. perhe-elämään, että ainakin minua stressaa repiä rahat kaksi kertaa vuodessa toistasataa euroa isoon laskuun. Kyllä silläkin rahalla saisi...

Nimittäin.

Jos oletetaan, että Suomessa pitää olla joku tuutti, joka tuottaa yleistä, puolueetonta ja monipuolista ohjelmistoa kaikelle kansalle, niin miksi sen rahoittamiseen pitää nähdä niin hirveästi vaivaa, että lähetellään laskuja ja poplariukkojen armeijaa ihmisiä kiusaamaan? Iloisena huomasin, että jopa eduskunnassa puhutaan, että josko sittenkin rahoitettaisiin se y-radio ihan budjetista, jookosta.

Budjettirahoittieinen Yleisradio olisi siitäkin kiva, että sitten olisi pakko tehdä se budjetti. Budjettia varten olisi tehtävä strategia ja suunnitelma ja sitä varten olisi osattava katsoa pidemmällekin kuin ensi torstaihin. Minun mielestäni yleisradiolaitoksen tehtävä ei ole toimia kehityksen veturina, vaan tarjota tasalaatuista ja -paksua ohjelmaa sekä lähespuolueettomia asiaohjelmia. Lisäksi perheellisen sydäntä lämmittää, että YLEn lastenohjelmat ovat ainoita, joiden ääreen pikkuiset uskaltaa jättää huoletta siksi aikaa, kun isi ja äiti nakertavat pari kuppia kahvia ja sämpylän. Ei tarvitse pelätä ruutuun tömähtävää mukajapanilaista epilepsiapäänsärkyä tai jotain transsubstantiaationukkeja, jotka ykskaks pistävät koko kylän taas palasiksi. Ei. Pelottavin ohjelma on Operaatio Hurrikaani, joka isoveljen (4v, joka ei tietystikään ole ihan vielä ohjelman kohderyhmässä) mukaan pitää pistää pois, kun "pikkusiskoa pelottaa".

Siinä ylemaksussakin oltiin ehkä menossa vähän oikeaan suuntaan niin, että kaikkien yhteisestä radiosta tulee jokaisen maksaa - ja tuoreimpien esitysten mukaan jopa vähän porrastetusti kykyjensä mukaan. Mutta muistelisin, että Suomessa on jo järjestelmä, jonka avulla kukin makselee valtiolle kaikenlaista kykyjensä mukaan. Sillä oli nimikin - muistaakseni "progressiivinen verotus".

16.2.2010

Kesäkelit

Koska pitkästä aikaa on alle 10 astetta pakkasta, tuntuu se lähes suojasäältä. Suojasäästä taas tulee mieleen lumen sulaminen ja siitä tulee taas mieleen kesä, joka odottaakin jo parin kuukauden päässä. Onkin siis aika miettiä miten kesää vietetään.

Keväällä, kun lumi on sulanut ja saadaan ensimmäiset aurinkoiset päivät, käytetään kevätvarusteita. Varusteisiin kuuluvat T-paita tai kokonaan paidaton vallaton lookki, sortsit ja aurinkolasit, jotka on juuri ostettu Äs- tai See-marketista. Näin puettuna näyttäydytään kadulla, otetaan aurinkoa ja osoitetaan, että kyllä minä kevään huomaan ja otan sen vastaan perinteisin menoin. Onhan tässä jo melkein yhdeksän astetta lämmintäkin. Auringossa.

Kesällä sitten on Kesäviikonloput ja Lomakausi, jolloin lähdetään sitten vaikka mökille tai kotimaanmatkalle toiseen kaupunkiin. Aivan sama minne lähtee, kunhan istuu vähintään neljä tuntia autossa. Automatkalle on lähdettävä auto penkkejä myöten täynnä tavaraa ja valtatielle saavuttaessa on välittömästi etsittävä karavaanari, jonka ahteriin liimaannutaan ajamaan kahdeksaakymppiä ja kommunikoimaan. Kyllä. Tässä tilanteessa suomalainenkin kommunikoi. Voimme harjoitellakin. Huudamme yhteen ääneen: "VITTU PAINU NYT HELVETTIIN SEN KUTULOOTAS KANSSA, SAATANA". Noin. Sehän meni hyvin ja olemme valmiita viettämään virkistävän tauon kuudensadan muun kaltaisemme kanssa seisakkeella, jota sanotaan huoltoasemaksi, vaikka ainoa siellä kaupan oleva auton varaosa on Wunderbaum.

Keskikesällä, kun juhannus on selvitetty, on erilaisten kesätapahtumien sesonkiaika. Jokaisen kunnan velvollisuus on järjestää "kesä rieha", missä Pröttimämäen kunnantalon kansliapäällikkö saa puheessaan mainita, miten Pröttimämäki on vireä sisäsuomalainen kunta, joka on panostanut merkittävästä aivan sama mihin asiaan, sillä kukaan ei kuuntele. Kukaan ei kuuntele, sillä kaikki ovat jonossa teltan edessä. Teltan katolla on kyltti "keski olutta ja krilli makkaraa", joten sitä täytyy pitää ilmeisesti jonkinlaisena ravitsemusliikkeenä. Liikkeen myyjällä on virkattu antennipipo ja farkkusortsit ja hän viihdyttää asiakkaitaan veikeällä Savon murteella - oltiin missä päin Suomea tahansa. Jonon teltan edessä on oltava riittävän pitkä. Jonotusajan tulee olla vähintään 20 minuuttia ja kauppansa jo tehneiden on mielellään sompailtava tiensä jonon läpi käsissään keskioluttuoppi (muovia), lörtsy kurkkusalaatilla ja kahdella nakilla, sekä pannukakku hillolla ja kermavaahdolla. Ainakin yksi mainittu artikkeli on kaadettava jonkun jonottajan taskuun.

Elokuusta ei ole paljon mainittavaa, sillä siihen kesä loppuu. Koulut alkavat, joulukoristeet ilmestyvät kauppoihin ja TV alkaa näyttää mäkihyppyä ja naisten ampumahiihtoa.

19.1.2010

Reikä henkitorvessa

Meidän Iiriksellä on/oli suulakihalkio, jonka hoitelemisessa jouduttiin tekemään gastro- ja trakeostomia. Gastrostoomasta ja halkiosta on omat juttunsa tuossa alapuolella, joten tässä keskitytään trakeostomiaan. Terminologiasta sen verran, että itse operaatio on trakeostomia ja operaation aikana asennetaan trakeostooma. Puhekielessä monet alan ammattilaiset käyttävät termiä "trakari", mitä minäkin ajattelin viljellä.

Trakeostomia on siis toimenpide, jossa akuutteja tai kroonisia, mutta kuitenkin vakavia, hengitysvaikeuksia helpotetaan tekemällä aukko kurkunpään alapuolelle ja asentamalla tähän aukkoon putki, kanyyli, joka mahdollistaa hengittämisen. Kanyylin suulla käytetään suodatinta, "varanenää", nimensä mukaisesti suorittamaan nenän tehtävää, eli puhdistamaan epäpuhtauksia ja kosteuttamaan sisäänhengitysilmaa. Kanyylissa on korvakkeet, joihin kiinnitetään panta tai ihan sidottava nauha pitämään sitä paikallaan. Korvakkeiden alle ujutetaan keskeltä puoleen väliin halki leikattu taitos "lipereiksi" suojaamaan ihoa hankaukselta ja sitomaan mahdollista vuotoa. Trakari auttaa hengittämiseen, mutta perusversiona vie kyvyn tuottaa ääntä. Vauvat ja pienet lapset pysyvät äänettöminä, mutta aikuisille on olemassa apuvälineitä, joiden kanssa trakaripotilaskin voi puhua - vaikka myös normitrakarin ohi pääsee lapsen kasvaessa vähän ilmaa, joten pieniä nirahduksia voi potilaasta kuulua.

Iirikselle tehtiin trakeostomia kolmen, neljän kuukauden ikäisenä, kun hengitysvaikeudet alkoivat olla jo vähäistä melkoisempia - jopa niin, että maallikkokin näki, että vauvalla on paha olla, kun henki ei kulje. Toimenpidepäivä oli henkisesti hyvin synkkä, musta ja raskas ja ensikohtaaminen operoidun potilaan kanssa oli ristiriitainen. Iiris oli toki aiemminkin vastannut katseeseen ja hymyillyt, mutta samalla olemus oli jotenkin poissaoleva. Trakari, joka tottavie oli suodattimineen ja lipereineen aikamoinen hökötys pienen leuan alla, kaulassa pällistelevä Iiris oli kuin uusi tyttö - katseli valppaasti ympärilleen ja nauroi jännää äänetöntä nauruaan. Vasta-asennettu lisälaite oli suoraan sanottuna aivan järkyttävä näky, mutta toisaalta mieltä lämmitti sen antama ilmiselvä merkittävä apu.

Trakarioperaatiosta toivuttiin teholla, missä samalla annettiin vanhemmille kiitettävästi aikaa ja rauhaa tottua tilanteeseen ja sisäistää muuttuneet olosuhteet ennen trakarin huollon ja hoidon opettelua. Aikaa kyllä kuluikin, sillä jopa alan artikkelit myöntävät trakarin olevan melko radikaali toimenpide ja härvelin näkeminen oman lapsen kurkulla on melkoisen järkyttävä kokemus. Ennen pitkää kuitenkin rohkaisimme mielemme ja aloimme pikku hiljaa opetella potilaan hoitoa.

Ensimmäinen, koko trakariajan yleisin, toimenpide oli kanyyliin kertyvän liman poistaminen imemällä. Tähän käytetään joko sairaalan kiinteää imulaitetta tai koti- ja matkaoloissa helvetillistä pörinää pitävää kivaa matkaimua. Imun letkun päässä on yhdistäjä, johon kiinnitetään kertakäyttöinen imukatetri. Katetri työnnetään varovasti kanyylin putkeen ja lima imetään pois. Kovin sitkeää limaa voidaan pehmittää keittosuolaliuoksella (steriiliä apteekkitavaraa). Alkuun oikean imusyvyyden arviointi oli ihan arviopeliä, mutta sittemmin eräs hoitajista toi mitta-asteikolla varustettuja katetreja ja keksi mitata kanyyliputken tarkan pituuden, joten hommasta tuli huomattavasti nopeampaa ja turvallisempaa. Imun päätteeksi joko vaihdetaan se varanenä tai, jos se ei ole kovin pahasti röhnäinen, imaistaan sekin limasta puhtaaksi. Tässä kohtaa koulukunnat vähän vaihtelivat. Toiset opettivat, ettei pois otettua suodatinta saa laittaa takaisin, mutta toiset ohjeistivat, että, varsinkin kotioloissa, limat voi imaista suodattimesta, jollei se ole kostunut liikaa.

Seuraava opeteltava hoitotoimenpide oli mielestäni - anteeksi vaan - vittumaisin, koska se oli hankala ja vaarallinen - ja tietysti joskus tehtävä useinkin. Kyseessä oli kanyylin juurta suojelevan taitoksen vaihto, joka oli alussa parityötä, mutta myöhemmin sen oppi vaihtamaan yksinkin, vaikka siitä ei mitään rutiinia (ainakaan minulle) koskaan tullutkaan. Jos minä vaihdoin liperit, virtasi hiki ja tuli itku niin isältä kuin tyttäreltäkin. Taitos oli kuitenkin välttämätön sekä suojatessaan ihoa hankaukselta että estäessään ulkopuolisen röhnän joutumista itse avanteeseen. Liperit ovat suoraan leuan alla, joten ne tietysti ryvettyvät melko lailla syömistä harjoitellessa ja/tai pulautuksen sattuessa.

Kolmas kiva pikku kotiaskare oli vaihtaa päivittäin - ja myöhemmin joka toinen päivä - kanyylia paikallaan pitävää kaulanauhaa. Tästä ei päässyt yli eikä ympäri, vaan se oli parityötä alusta loppuun asti. Nauhaton kanyyli ei ole oikeastaan millään kiinni, vaan potilaan vaikkapa yskäistessä lentää se kuin korkki samppanjapullosta - ja takaisin asettaminen pelottaa jopa kokenutta hoitajaa. Mutta ryhmätyönä, kun toinen hoitaa nauhan vaihdon putsaten samalla avanteen ihoalueet vaihto sujuu lopulta ihan kivuttomasti ja rutiinilla.

Loppujen lopuksi trakarin päivittäishuoltookin kehittyy ihan kelvollinen rutiini. Kliinistä sompailua pahemmaksi projektiksi muodostui kuitenkin potilaan kotihoito. Koska vauva ei pidä mitään mainittavaa ääntä, on itkuun herääminen kotioloissa huomattavasti normaalia vaikeampaa. Sairaalassa kyllä lohduttelivat, että sitä harjaantuu heräämään vaikka kanyylin rohinaan tai peiton kahinaan, mutta en oikein uskonut siihen, sillä oma väsymystaso alkoi olla sitä luokkaa, että uni tuli jo ennen pään tyynyyn koskemista ja unet olivat niin eloisia, että aamulla piti ihan tosissaan miettiä vähän aikaa mikä on oikeasti totta ja mikä ei. Sittemmin näitä hoitokuvioita suunnitellessa ehdottivat kunnan puolesta, että valvottaisiin vuorotellen, mutta mitä siitäkin olisi tullut, kun töissä piti käydä ja kai se esikoinenkin osansa vaatii. Yöhoidon järjestäminen olikin tämän projektin ehdottomasti raskain pala eikä siihen loppupeleissä auttanut kuin hankalaksi heittäytyminen. Hoidon järjestäminen on kunnan tehtävä eikä kunta oikein pidä siitä, sillä se on tietysti kallista, epätavallista ja hankalaa. Meille tepsi olla vaan kovana, vaatia ja esittää vielä hankalampia vaihtoehtoa, jos yöhoitoa kotiin ei kuulu. Lopulta hoito kuitenkin järjestyi, mistä kunnan porukalle täytynee esittää pieni, ei ihan varaukseton, kiitos.

Arkielämän saa trakarivauvan kanssa sujumaan, mutta kauhean vaivatonta toimintaa siitä ei tule. Kotona köllöttely sujui melko vaivattomasti, kun Iiriksen oma sairaalanurkka kaikkine tykötarpeineen oli rakennettu sängyn viereen. Mutta jo ulos pihalle lähteminen vaati omat erityistoimenpiteensä, sillä mm. vähänkin kovempi pakkanen esti ulkoilut tehokkaasti. Jos ulos pääsi, oli raahattava mukana sitä hillitöntä meteliä pitävää imulaitetta ja pahimmassa tapauksessa myös käytettävä sitä vähän väliä. Kaupungillakin saattoi käydä ja ajan mittaan tottui myös tuijotuksiin, joita saa välttämättä muutaman, kun hurauttaa kovaäänisen kompressorin käyntiin, vetää muovihanskan käteen ja tunkee letkua vauvan kaulasta sisään. Lisäksi, kun ruokinta tehtiin vielä mahanapilla letkujen kanssa lutraamalla, niin eipä olleet kauppakeskusreissut ihan herkkua, ei. Mutta vaikka kaikenlainen kotoa lähteminen olikin raskasta, teimme silti melkoisen määrän kauppa- ja kyläreissuja. Vaikka tavaraa olikin melko tolkuttomasti, oli nenän kotoa ulos pistäminen kuitenkin niin terapeuttista, että saldo jäi yleensä lievästi plussan puolelle.

Trakari siis asennettiin jotain lokakuussa 2008 ja keväällä, maalis-huhtikuussa, alkoi muuan korvakirurgi keskustella - lähinnä meidän aloitteestamme - josko voisi jotenkin kokeilla pärjääkö Iiris ilman trakaria. Olimme näet panneet merkille, että ajoittain Iiris muuttaa hengitystekniikkaa niin, että iso osa ilmasta kulkeekin suun ja nenän kautta, vaikka toki kanyylinkin läpi. Kirurgi oli ensin innoissaan, sitten epäileväinen ja sitten innoissaan, kun keksi, että kanyyliin voisi porata reiän kylkeen niin, että ilmaa ohjautuisi myös nieluun päin, jos kanyylin aukko on tukossa. Isommissa kanyyleissä näitä fenestraatioita käytetäänkin mahdollistamassa mm. puhumista. Tuli sitten se maaginen äitienpäiväviikonloppu, kun Iiris meni korvien putkitukseen. Samalla vaihdettiin kanyyli siihen reiällä varustettuun ja sovittiin, että viikonlopuksi osastolle kokeilemaan miten kanyylin reiän kanssa hengittely sujuu.

Viikonloppuna pääsin leikkimään innoissani Ihmemiestä, kun hoitajan kanssa kehittelimme erilaisia teippisysteemejä, joilla pari varanenää voidaan muuttaa umpinaiseksi tulpaksi kanyyilä tukkiman. Ensimmäinen kokeilu tehtiin heti sapuskan päälle eikä se sujunut hyvin. Kanyylin tukkiminen hämmensi Iiristä ja aiheutti yökkäysrefleksin niin, että äskeinen sapuska tuli pikapalautuksena takaisin. Uusi kokeilu tehtiin juuri ennen seuraavaa ateriaa vähän tyhjemmällä masulla ja se voitiin katsoa joten kuten onnistuneeksi. Iiris oli todella hämmästyneen näköinen ja aluksi aika paniikissa, mutta lopulta hoksasi uuden hengitysreitin, mitä pitkin henki kulkikin mitenkuten.

Lauantai-iltapäivää jatkettiin tulppa kanyylissä sitä välillä avaten, sillä vierasesine henkitorvessa hengittely ei ole ihan ongelmatonta. Tässä välissä Iiris hoksasi äänensä uudelleen ja piti tasaista ölinää iltapäivästä aina nukkumaanmenoon asti. Yöllä olikin vähän vaivalloisempaa. Normaalihengitys ei oikein onnistunut nukkuessa ja happisaturaation laskiessa hoitaja oli vaihtanut aamuyöstä tavallisen kanyylin. Mutta aamulla taas jatkettiin harjoituksia...

Aikanaan koitti maanantai ja kirurgi tuli katsomaan kokeen tuloksia. Emme olleet kovin toiveikkaita, kun yöt olivat olleet niinkin vaivalloisia, mutta kirurgi - kuunneltuaan noin kolmasosan hoitajan raportista - päättikin yllättäen ettei tästä nyt tiedä mitään ennen kuin kokeillan ja tempaisi saman tien koko kanyylin pois. Iiris vähän hämmästyi, mutta jatkoi oloaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lääkäri jättikin uudet ohjeet, että pari yötä tarkkailussa ja saturaatiota seurataan edelleen.

Pari yötä sairaalassa Iiris saturoi täydet 100% lähes koko ajan, joten päättivät sitten päästää kotiin. Yöhoitajatkin kävivät kotona sopimuksensa loppuun, noin viikon verran, mutta kotonakin lopetettiin saturaatiomittarin käyttö parin yön jälkeen.

Siitä sitten alkoikin kokonaan uusi elämä. Saimme taas nukkua ihan vaan koko perheen voimin ja heräilimme vain Iiriksen kaivatessa pudonnutta tuttiaan.

Trakeostomia on radikaali toimenpide eikä siitä saa mukavaa - ainakaan minun mielestäni - tekemälläkään. Silti huomasimme, että tilanteesta selviää, mutta ainakin meidän tapauksessa auttoi, kun kaikelle antoi riittävästi aikaa. Piti olla hyvä aika ensin totutella tilanteeseen ja sitten opetella kaikkia kommervenkkejä. Lisäksi piti olla koko ajan itse aktiivinen ja härnätä sairaalan ja muuta porukkaan uuden tiedon perässä. Ulkoisen tuen - oli se virallista tukea tai vertaistukea - merkitystä ei voi liikaa korostaa. Kenenkään ei pitäisi joutua selviämään täysin yksin. Onneksi sairaalan kautta saa erilaisia apuja ja kuntakin tarjoaa oman leiviskänsä pienen väännön jälkeen. Vertaistukeen löytyy mm. Leijonaemojen porukka, joka koostuu diagnoosirajat ylittävästä erityislasten vanhemmista. Elikkästen: jos luet tätä hakeaksesi omaasi vastaavia kokemuksia, niin voin vaan toivoa, että tästä olisi edes vähän apua. Edelleen toivon kovasti voimaa elämään! Viimeistään trakarin kanssa oppii toisaalta ottamaan ilon irti aivan oudoistakin paikoista!

Meidän vauvassa, meidän vauvassa,
siinä on iso reikä kaulassa.
Mut näin kun imastaan ja reikä putsataan,
päästään kohta nukkumaan.

(Ainakin Fröbelin palikat laulaa "Meidän laivassa on iso reikä pohjassa")

12.1.2010

Suulaki halki

Edit: Tämä on kuvaus vauva-ajasta. Jos kiinnostaaa miten potilas on sittemmin toipunut, kannattaa etsiä tästä blogista teksti "Suulakihalkiotiivistelmä".

Meidän tytöllä, Iiriksellä, on suulakihalkio. Syntyessään heinäkuussa 2008 hän oli laiskan harmahtava eikä ollenkaan virkeä vauva, joten lähtöpisteet jäivät aika mataliksi ja synnytyssalista hänet kiikutettiin aika äkkiä vastasyntyneiden teholle keskolaan. Ensimmäiseet diagnoosiyritykset olivat sitä ja tätä, mutta melko pian löydettiin takaosastaan leveä, eteenpäin kapeneva halkio, joka jätti kuitenkin ienkaaren ja huulet ehjiksi uloittuen vähän kovan suulaen puolelle. Samalla oltiin huomaavinaan pieni leuka, joten ensimmäiseksi oikeaksi diagnoosiksi laitettiin Pierre Robinin oireyhtymä, jonka tyypillisiä ilmenemismuotoja ovat juuri pienileukaisuus, suulakihalkio ja hengitysvaikeudet, joita alkoi ilmetä melko pian syntymän jälkeen. Myöhemmin, halkionkorjausleikkauksen yhteydessä, tämä diagnoosi peruttiin sillä halkion muoto ei täsmännyt ja muutamat muutkin merkit olivat PRS-diagnoosia vastaan.

Koska yhteys nenäonteloon on auki eikä nielu pysty sulkemaan suuonteloa, ei synny myöskään tutin tai rinnan imemiseen tarvittavaa alipainetta. Ensimmäinen ilmennyt ongelma oli siis syöminen. Toinen ongelma oli halkion leveään takaosaan herkästi painuva verraten suurikokoinen kieli, joka aiheutti melkoisesti hengitysongelmia vauvan maatessa selällään. Syömiseen löytyi vähän apuja erikoistuteista, mutta pääasiallinen ravinto kulki pari ensimmäistä kuukautta nenämahaletkun kautta. Hengitystä hoidettiin asentohoidolla, eli vauva sai maata kyljellään ja vatsallaan. Samalla halkion mahdollisen aiheuttajan selvittämiseksi tehtiin melkoinen joukko testejä ja tutkimuksia, mm. ultraääni- ja magneettikuvat, neurologin ja perinnöllisyyslääkärin tutkimukset ja paljon muuta.

Ennen pitkää selvisi, että syöminen ei onnistu ilman nenämahaletkua. Kävimme ensikäynnillä Töölön sairaalan Huuli- ja Suulakihalkiokeskuksessa, eli HUSUKE:ssa, jossa kirurgi ja korvalääkäri kartoittivat tilannetta ja lastenhoitaja kokeili edelleen sitä tutin kanssa syömistä. HUSUKE-käynnille lähdettiin suurin odotuksin, sillä eri palstoilta luetut kirjoitukset puhuivat paikasta suorastaan hurmoshenkiseen sävyyn. Meille kokemus ei ollut kummoinen. Lääkärit olivat kyllä hyviä ja asiallisia, hoitajat samoin, mutta noin vuoden iässä tehtävää korjausleikkausta edeltävälle ajalle ei ollut kauheasti tarjota eväitä. Kotisairaalamme oli jo aiemmin ehdottanut gastrostoomanapin, josta on oma kirjoituksensa alempana, asentamista ja vähän murtuneina päätimme viimein suostua ehdotukseen. Tyttömme joutui siis leikkaukseen ja osastolle - ja teholle leikkauksen jälkeen iskeneen yleistulehduksen takia.

Teholle joutuminen oli oikeastaan onnenpotku, sillä tulehdusta hoidellessa ja mahanappia tiivistellessä alkoivat myös hengitysongelmat pahentua. Niitä koetettiin hoitaa ensin pehmeämmillä keinoilla; nenään asennettiin nieluun ulottuvat ns. ghoanaaliputket (ghoanaputket tai goanaputket - kukaan ei oikein osannut kertoa miten se kirjoitetaan), joiden tarkoitus oli sekä ohjata kieltä oikeaan asentoon pois nielusta että turvata ilman kulku. Putkia kokeiltiin pariakin vahvuutta ilman merkittävää tulosta. Muuan kokeilu osoittautui jopa vaaralliseksi putken jäädessä nelisen milliä liian lyhyeksi. Liian lyhyt putki ei estänyt kielen putoamista ilmateihin, mutta se esti kielen yskäisyn takaisin.

Oli selvää, että hengityksen helpottamiseksi on asennettava henkitorviavanne, eli trakeostomia. Tämä, vaikka avun toikin, olikin sitten tuomiopäivän laite. Koska äänihuulet ohitetaan, lähti tietysti kyky tuottaa ääntä, joten kotona vietettäviä öitä varten olisi saatava ulkopuolista apua. Tästä sitten väännettiinkin kuntatahon kanssa pitkään ja siitä muodostui ihan oma projektinsa, mistä ei tässä yhteydessä enempää.
Totuttelimme aikanaan kotielämäänkin trakeostooman, "trakarin", kanssa Iiriksen päästessä päivälomille sairaalasta. Kotielämä oli hankalaa ja kaupungilla tai jossain muualla käynti vielä hankalampaa, sillä mukana piti raahata ruokavehkeiden lisäksi myös imulaitetta trakarin puhdistamista varten. Trakari-imuja piti tehdä ensin harvoin, mutta tytön kasvaessa imutarvekin lisääntyi mielestämme eksponentiaalisesti. Trakari vaati kuitenkin niin paljon hoitoa, että siihenkin muodostui tietty rutiini nopeasti, vaikka emme koko perheenä mielellämme missään kaupungilla tai ulkona käyneetkään.

Lopulta yöhoito järjestyi ja saimme Iiriksen kotiin ympärivuorokautisesti. Tätä jaksoa kesti muutamia kuukausia, kunnes koitti se maaginen äitienpäiväviikonloppu. Muuan korvakirurgi suostui ja/tai innostui valmistamaan erikoiskanyylin, jolla saattoi hengittää myös kanyylin ohi. Näin kokeiltiin viikonloppu vaivalloista normaalia hengittämistä ja maanantaina oli lääkärin tarkastus. Viikonlopun yöt olivat sen verran vaikeita ettemme elätelleet isompia toiveita, mutta lääkäripä päätti poistaa kanyylin ja sinne sairaalaan se sitten jäi. Siitä alkoikin elämässä ihan uusi, valoisampi aikakausi.

Kesällä alettiin järjestellä halkion korjausleikkausta. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti lähtemän Helsinkiin leikattavaksi. Leikkausaikakin oli jo varattu, kunnes ihan kalkkiviivoille ropsahti ilmoitus, että resurssipulan vuoksi kiireettömämmät leikkaukset on siirretty vähän syssymmälle. Pettymys oli pieni, mutta ei niin paha, sillä elämä eteni nyt jo ääntelevän Iiriksen kanssa ihan kivasti. Tekemistä riitti silti mm. tutin vieroittamisessa, sillä ennen leikkausta pitää olla jo pari viikkoa tutitonta aikaa eikä tuttipulloja, jos ne ovat leikkauksen aikaan käytössä, voi käyttää heti leikkauksen jälkeen. Meille tulikin tässä kohtaa luonnollinen siirtymä nokkamukiaikaan.

Aikanaan leikkaus sitten järjestyi - ja mielestäni oikein järkevällä tavalla. Kirurgi saapui Helsingistä tänne maakuntaan leikkaamaan, mikä oli erittäin kätevä juttu. Ja miksikä ei olisi saapunut? Onhan maakunnan yliopistosairaalassa vähintään Helsingin tasoiset tilat, välineet ja ihmiset ja se erikoisosaaminen on vain yhden ihmisen päässä. Leikkaus meni oikein hyvin ja sitä oli seuraamassa kuulemma kuusi paikallista kiinnostunutta kovan tason korvaprofessoria.

Leikkauksen jälkeiset pari päivää olivat pahimmat. Iiris toipui sairaalassa kovassa morfiinitokkurassa (morfiini kannattaa ottaa puheeksi, sillä kivut ovat kovat) pari päivää ja pääsi sitten kotiin ohjeena käyttää mukaan saatuja - onneksi sangen kevytrakenteisia ja mukavia - lastoja käsivarsissa etteivät ne kätöset mene suuhun. Ruokaa sai syödä melkein heti ja lastojakin pidettiin noin viikko, kun tyttö osasi itse varoa suuta ja vuotamiset ja aristelutkin alkoivat loppua.

Muuhun projektiin suhteutettuna leikkaushaava parani ja arpeutui nopeasti ja nykyään asiaa tuntematon ei suulaesta heti erottaisi mitään arpea. Vähän arpikudos ilmeisesti kutiaa, sillä Iiris kaivelee sormella ajoittain suulakeaan melko intensiivisestikin - tai sitten syynä ovat puhkeavat hampaat.

Nyt eletään oikeastaan lähes normaalia yksivuotiaan-lapsen-kanssa -aikaa. Isoveljen kanssa lasketaan pulkalla, peuhataan ulkona lumessa ja sisällä sängyssä sekä kävelläänkin jo vähän. Tottahan on, että halkioihminen on sitä aina - korjattukaan halkio ei sieltä mihinkään häviä eikä suulaen anatomia ole koskaan täysin normaalia vastaava. Kuitenkin ero on niin pieni, että merkittävää eroa ns. normaaliin ei ole. Tällä kirjoituksella haluan antaa toivoa tunnelin päässä mahdollisesti odottavasta valosta. Meilläkin oli aikamoinen alku, mutta valoa päin ollaan koko ajan hissukseen menty, vaikka melkoisia takapakkejakin on ollut.

Napilla vatsaan

Koska vertaistuki on hyvästä ja itselle on kertynyt (valitettavasti) kokemusta, ajattelin laittaa vähän asiaa siitä, kun pikkuvauvan ruokailu ei menekään kohdalleen ja tarvitaan muita konsteja. Avainsanoina voitaneen pitää sanoja nenämahaletku, gastrostooma, letkuruokinta, jotka lisään tähän ihan vaan, että hakukoneet löytäisivät ;-). Tietysti näitä minun kirjoituksiani saa kommentoida, mutta etenkin tästä rohkaisen laittamaan palautetta, jos siltä tuntuu.

Meidän nuorempi ei kyennyt suulakihalkionsa takia syömään tuttipullosta maitoa, joten ruokinta tehtiin nenämahaletkun kanssa. Koska nml lisää infektioriskiä ja ärsyttää ja tukkii paikkoja muutenkin, ehdottivat lääkärit gastrostoomaa, josta käytetään myös nimitystä PEG-letku (vaikka käsittääkseni PEG on vain yksi jäsen ruokintaletkujen monimuotoisessa perheessä). Olimme tietysti kovasti pienokaisemme silpomista vastaan, mutta nyt jälkikäteen arvioituna gastrostoomanappi olisi pitänyt asentaa paljon, paljon aikaisemmin...

Gastrostooman asennus on yleensä nopea, helppo ja riskitön toimenpide, mutta meillä se tehtiin ns. vaikeimman kautta. Keskospuolen porukka oli puhunut, että nappi asennettaan pienen pistemäisen viillon kautta, joten ensimmäinen yllätys toipuvaa tyttöä katsoessa oli bongata vatsasta myös viiden sentin tikattu haava. Ihan pienille ei kuulemma pysty asentamaan nappimallia, joka pistetään vatsanpeitteiden läpi ja istuvuus varmistetaan tähystämällä, joten apuviiltoa tarvittiin. Nyttemmin, vuoden päivät myöhemmin, arpi on lähes huomaamaton. Mukavampi yllätys oli huomata ettei ns. ensinappia, jossa on kiinteä kymmenkunta senttiä pitkä letku (käsittääkseni nimenomaan se PEG-letku), ei tarvittu, vaan saatiin suoraan Mic-Key-nappi, joka on pieni ja kätevä, vaikka parikuisen vatsassa tietysti aikamoinen patti.

Kuten sanottu, vatsanappi asennetaan äkkiä ja nopeasti sitä saa myös käyttää varsin pian operaation jälkeen. Mutta kuinka ollakaan meille kehittyi sivutuotteena jokin tulehdus, sepsis, joka oli paha, mutta onneksi ei sepsikseksi ihan hirveän paha. Mahdollisesti tästä syystä napin sauma ei pitänyt ruokittaessa vaan parhaimmillaan lähes kaikki maito valui pihalle. Kun kirurgi suostui viimein vaihtamaan paksumpiputkisen napin, ongelma korjautui.

Kun tulehduksista ja vuodoista oli päästy, alkoi harjoittelu. Ja voihan sen suoraan sanoa, että ruokintanapin käytön harjoittelu on aluksi ihan helvetinmoista sottaamista. Ensi alkuun, ihan pienelle, maitoa voi antaa vaikka isolla ruiskulla. Sitten kuvaan tulevat tavallista tippaletkua muistuttavat rullasulkijalla hallittavat letkut ja ruokapumput. Itse tykästyin maitovaiheessa tavalliseen letkuun, pumppua en ikinä ole kokenut omakseni, mutta se on makuasia. Joskus meidänkin perhe nöyrtyi kauppareissulla pumpun käyttöön, kun roikkuvalle pullolle ei jaksanut aina etsiä uutta limoviikunaa. Ruiskut tulivat ravinnon määrän kasvun vuoksi kyseeseen lähinnä ihan alussa ja sitten myöhemmin puuroa nappiin sulloessa. Mutta onneksi ruokintahomman oppii aika nopeasti ja, koska se tehdään useita kertoja päivässä, rutiini ja omat hyväksi havaitut toimintatavat syntyvät hyvinkin pian.

Koska nappiruokinta on kuitenkin eräänlaista pakkosyöttämistä, ainakin maillä asiaan kuuluivat tiiviisti pulauttelut ja jopa oksentelut. Oikean ruokintatiheyden ja maidon määrän löytäminen otti aikansa ja lisäksi se eli koko ajan, joten parhaimmillaan ruokinta oli melkoista taiteilua. Juuri siksi pidinkin perinteisestä käsin suljettavasta letkusta. Perusvirtauksen voi säätää niin, että tippakammioon tippuu suunnilleen hyväksi havaitussa tahdissa ja rullalla tipan määrää on helppo säätää ruokinnan edetessä. Pulauttelun takia ruokintahetket olivat välillä hyvinkin pitkiä, mutta toisaalta tilanteen salliessa niistä sai tehtyä kivoja istuskeluhetkiä kaikessa rauhassa sohvalla lasta nukutellen.

Päivittäisiä, viikottaisia ja kuukausittaisia hoitotehtäviäkin on. Nappi kiinnittyy vatsaan vesiballongin avulla ja tämän ballongin vesi on vaihdettava säännöllisesti. Napin juuri puhdistetaan lämpimällä vedellä ja vanupuikoilla päivittäin, aamuin illoin. Nyttemmin potilaan kasvettua puhdistus tehdään iltapesun yhteydessä ihan kädellä ja miedolla lämpimällä saippuavedellä. Tarvittaessa ärtyneelle iholle sivellään vaikka Bepantheneä ja ylimääräistä granulaatiokudosta kuivatellaan erityisellä lääkkeellä (yleensä sairaalassa tai polilla). Päivittäisessä käytössä gastrostooma on kuitenkin suhteellisen vaivaton, hygieniatasoksi riittää normaali käsienpesuhygienia ja toimenpiteiden määrä vastaa normaaleja ilta- ja aamutoimia.

Nyt, kun nappi alkaa olla lähinnä lääkekäytössä, on ollut itselläkin aikaa pohtia gastrostooman hyviä ja huonoja puolia. Ensi järkytystä siitä, että meidän vauvan mahaan tehdään reikä (ja myös iso apureikä), ei pysty mitenkään sivuuttamaan, eikä tarvitsekaan, vaan kokemus on käsiteltävä ja tilanne on saatava itselle selväksi. Tässä osaprojektissa auttaa sairaalan henkilökunta ja ainakin yliopistosairaaloissa on tarjolla terapiaa, keskustelu- ja ihan konkreettistakin apua. Ennen pitkää nappi muodostuu tavallaan luonnolliseksi osaksi potilasta ja sen käytöstä tulee melko lailla rutiinia - jopa siinä määrin, että nyt jo toista vuotta vanha Iiris osallistuu innoissaan napin juuren putsaamiseen ja Panadolia hampimiseen letkutettaessa myös ruiskun käsittelyyn.

Alkuhankaluuksien jälkeen meidän perheen kokemus nappiruokinnasta on ollut vaihtoehdot huomioiden voittopuolisesti positiivinen. Jos luet tätä hakeaksesi tietoa oman lapsesi letkutusta varten, muistutan, että haasta sairaalan väki kertomaan sinulle kaikki mahdollinen toimenpiteistä niin, että varmasti ymmärrät ne. Sinulla on siihen oikeus ja heillä velvollisuus. Lopuksi pitää vielä mainita, että mahanappi oikeuttaa yleensä erilaisiin vammais- ja omaishoidon tukiin, mutta niistä osaa sairaalan sosiaalityöntekijä kertoa enemmän.

8.1.2010

Miehen puhe

Usein kun lehdissä tai netissä uutisoidaan jotain tapahtuneen, on kommenttia antamassa Puhemies. Oli kyseessä sairaala, teollisuuslaitos tai lentokenttä, on äänessä aina Puhemies.

Mitä tapahtui "tiedottajille"?

Puhemies muistuttaa jotenkin vanhaa intiaanikulttuuria: "Sairaalan puhemies Valkoinen Takki vahvisti...", "lentokentän puhemies Korkea Palkka sanoo...", "paperitehtaan puhemies Lakkoilee keväisin ilmoittaa, että...".

Ugh.

5.1.2010

Siedä stressiä, joo

Ensiksi huomasin, että osasin kirjoittaa päivämääräänkin oikean vuoden. Jee. Aaltoja.

Mulkaisin tässä taannoin läpi lehden työpaikkailmoitukset, vaikka ei oikeastaan tarvitsisi. On vaan kiva pysyä ajan hermolla. Ja silleen.

Useassakin ilmoituksessa mainittiin työnantajan arvostavan "hyvää stressinsietokykyä", mikä kaiketi viittaa energiseen, hektiseen, Tärkeään ja kunnianhimoiseen työuraan. Eli teemme niin erityistä työtä, että jatkuva läsnäolo, reagointi ja sen semmoinen on eräänlainen perusedellytys. Eli hieno työntekijä on jatkuvasti ihan stressissä ja kaikki on ihan levällään. Töissä istutaan yötä myöten ja on ihan hirveet paineet.

Minulle jäi vaan epäselväksi miksi stressiä pitää sietää? Eikö se ole merkki kyvystä kämmätä asiat oikein kunnolla, jos ihan aina on ihan kamala stressi ja kauheat paineet päällä? Eikö hyvä tyyppi olekaan sellainen, joka ei siedä pätkääkään stressiä, vaan järjestää asiansa, työnsä ja osaamisensa siihen kuosiin että ne saadaan valmiiksi asiallisessa ajassa?

Sitäpaitsi äärimmäinen stressi ei ole kivaa eikä sitä tule sietää yhtään. Enkä puhu työperäisestä stressistä, vaan ihan muihin asioihin liittyvästä. Siitä, kun aamupäivästä raahautuu sairaalaan kuulemaan mikä siellä on yön aikana mennyt pieleen. Siitä, kun pitkän tähtäimen suunnittelu tarkoittaa iltapäivän askareiden miettimistä. Siitä, kun mahdollisuuksia ei anneta - tai jos annetaankin, ovat kaikki huonoja mahdollisuuksia. Kova stressi syö sisältä, puristaa rintakehää, ahdistaa, hermostuttaa ja vaikka mitä muuta. Parhaimmillaan - tai pahimmillaan - sen pystyy maistamaan makuna suussa ja pitkittyessään se voi polttaa kaiken energian loppuun. Ei stressiä pidä sietää, sillä se yrittää vähän niinkuin viestittää ettei kaikki ole ihan kohdallaan.

Mielestäni stressin sietämiseen pätee mukaeltuna Tuntemattoman Rokan neuvo vartiomiehelle. Siinä kyllä puhuttiin pelosta, mutta pelko ja stressi ovat toisaalta lähellä toisiaan.

"Älä sie, hitto, totu pelkoon. Sitä pitää ain potkii poispäin." (V. Linna: Sotaromaani, mukaellen lainannut KL)