marikari.net: blogi

Moi!

Tämä blogi on osa sivustoani (www.marikari.net) ja tarkoitus on kirjoitella leppoisaa asianvierustaa reilu kolmekymppisen perheenisän näkökulmasta. Suurin osa jutuista on siis sitä ja tätä arkielämän tapahtumista, mutta mukaan mahtuu oivaltavia ja kärkeviä kommentteja ihan yhteiskunnankin ilmiöistä. Kommentoinnin asetin vapaaksi, mutta varmuudeksi kaikki kommentit kulkevat hyväksynnän kautta.


---

23.7.2010

Kaksi vuotta

Siitä tulee tänään kuluneeksi kaksi vuotta.

Alan vähitellen uskoa, että Albert E. oli oikeassa väittäessään ajan kuluvan eri tilanteissa vähän eri tahtiin. Sillä näinhän se tekee.

Aikanaan Turun Hämeenkadun varrella meni ensin neljä tuntia lähes huomaamatta. Sitä seuraavat neljä, viisi tuntia matelivat niin, että jokaisen sekunninkin aikana ehti miettiä vaikka mitä. Että tuleekohan siitä ollenkaan elävä? Saavatko ne sen kuntoon ennen kuin loma loppuu? Kuinka äkkiä pääsee viettämään "normaalia" elämää? Eihän siinä ole oikeasti mitään vikaa? Tai vikaahan siinä on, mutta saavatko ne sen korjattua?

Aika voi edetä myös hyppäyksittäin. Osaston ennalta määrätyssä rytmissä tietyt ajat, jolloin tehtiin jotain, etenivät hujauksessa, mutta hoitojen välinen aika mateli. Näki taas kaikenlaista - ehti myös miettiä kaikkea. Meinasi vetää turpaan erästä, joka vaan moikkasi ja hymyili. Oli aidosti innoissaan naapuripedin pariskunnan iloitessa, kun meidän nyytti joi millin enemmän maitoa kuin yleensä.

Hoidosta kunnan kanssa neuvotellessa aika lakkasi olemasta. Oli vaan epämääräinen tila, jossa tosiasiat, tarpeet ja resurssit pyörivät kuin marjat jugurtissa. Sillloin aika pysähtyi hetkeksi, kun sanottiin, että tämä on hyvin tavatonta ja muutkin ovat hoitaneet lapsensa itse ja ettekö te voi valvoa vuorotellen?

Tärkeän Operaation - tai yhden niistä - lähestyessä aika hidastui entisestään. Kalenteriin tuntui tulevan maagisesti lisää päiviä ja viikko tuntui jatkuvan aina loputtomiin. H-hetken koittaessa ei oikein ehtinyt tajuta mitä tapahtui. Ehti istua pari tuntia sairaalahuoneessa, jossa aika taas hyppi ja jäätyi sen mukaan oliko jotain tehtävää vai ei. Sitten äkkiä oltiinkin taas kotona ja melkoisen hämmentyneinä - mutta silleen kivasti hämmentyneinä. Entisen vaivan sijaan kaulaa koristi kiva lappu, joka ei tosin jatkuvassa kuolavirrassa oikein tahtonut pysyä kiinni.

Ennen pitkää tuli niitä päiviä, kun sai tulla kotiin ja perheen pienin juoksee naama korvissa vastaan halimaan. Ottaa kädestä kiinni ja vie jonkun tärkeän, yleensä DVD-soittimen, asian ääreen. Kömpii sängyllä mahan päälle istumaan ja silittelee tukkaa, ottaa leikkisaippuaa suihkussa ja "pesee" sillä itseään, kuten on nähnyt tehtävän.

Siitä on nyt tasan kaksi vuotta, kun jännitys poksahti kiivaaseen toimintaan ja iloon muuttuakseen sietämättömäksi ahdistukseksi, joka pusersi pihdit rinnan ympärille pitkäksi aikaa.

Onnea, Iiris!

18.7.2010

Kesätapahtuma, osa 2

Jaha.

Kun keväällä kirjoitin lyhen tutkielman käsitteestä "suomalaisen keskipienen pitäjän hauska kesätapahtuma", niin männäviikolla osuin sitten oikeaan "kylä markkina tapahtumaan". Totuus on tarua ihmeellisempää, mutta tämmöistä oli.

Lämpöä oli kivat kolmekymmentä astetta. Eipä tullut vilu.

Autoa parkkiruutuun sompaillessa esikoinen sai raivarin ja huusi täysillä vuorotellen "mennään/ei mennä markkinoille".

Parkkiruutukaan ei ollut "ruutu", vaan kai jonkun piha, mutta oli siinä sikin sokin muidenkin autoja. Meidän jälkeen pihaan ajoi farmari-tojota, joka jäi kivasti poikittain siihen taakse. Edessä oli koivu, sivulla oja ja takana se tojota.

Nice.

Markkinapaikalle taaperrettiin tienvieren ja nurmikentän kautta. Ojaa kuopus sylissäni ylittäessä opin, että crocsit luistavat heinällä kivasti.

Luistoteema jatkui, sillä pelipaikalta kuului tuttu megafonin mölinä, jossa sukkela lakkipäinen ukko jo "viihdytti" yleisöä selostamalla jotain. Aluksi luulin helteen sekoittaneen pääni, sillä kuulin ihan selvästi selostettavan mäkihyppyä, mutta olivat ne perkeleet tosiaan tehneet hyppyrimäen ihan lumesta. Lunta oli hillottu sahajauhon alle kai talvesta ja paikalliset kylähullut rymysivät hikilautojensa kanssa kuka milläkin tyylillä. Tunnelma oli absurdi, mutta veti kieltämättä suupieltä ylöspäin.

Lopun ohjelman muodostivat tavan myyntikojut. Jonkun tätiporukan kyhäämiä koruja ja elokuva-aiheisia kelloja, jotka eivät kai olleet ihan virallisia lisenssituotteita. Aitallinen ihme rojua, jota joku setä kai myi. Erehtyessäni ihmettelemään säilykepurkista ja kepistä tehtyä "viulua" alkoi selostus, miten kaveri oli ostanut sen kirpputorilta (sille myyjälle), kun piti kuulemma soittaa jotain.

Vähän aikaa etsin. Ensin luulin joutuvani pettymään, mutta jes. Antennipipoja oli kaupan.

Pölypusseja ja metrilakuja ei ollut. Siihen tämä tapahtuma oli aivan liian pienimuotoinen.

Melko lyhyen ajan jälkeen alkoi mitta olla täysi markkinahumua. Syötiin vielä kahden euron letut, joista lapset paiskoivat puolet ruohikkoon.

Pois lähtiessä tojota oli edelleen meidän auton perässä poikittain, mutta Nissanin offroad- ja trial-ominaisuudet ovat yllättävän hyvät. Pois mahduttiin.

Mutta hyvä keikka oli, kyllä tällä taas vuoden pärjää.