marikari.net: blogi

Moi!

Tämä blogi on osa sivustoani (www.marikari.net) ja tarkoitus on kirjoitella leppoisaa asianvierustaa reilu kolmekymppisen perheenisän näkökulmasta. Suurin osa jutuista on siis sitä ja tätä arkielämän tapahtumista, mutta mukaan mahtuu oivaltavia ja kärkeviä kommentteja ihan yhteiskunnankin ilmiöistä. Kommentoinnin asetin vapaaksi, mutta varmuudeksi kaikki kommentit kulkevat hyväksynnän kautta.


---

22.8.2012

Suulakihalkiotiivistelmä

Neitimme suulakeen tehtiin tänään toimenpide, jonka pitäisi oleman (kop kop) pitkään aikaan viimeinen isompi nukutusta ja toipumista vaativa operaatio. Kesällä tuli kuluneeksi neljä vuotta halkiolapsen kanssa elämistä ja koska asiaan liittyvät muut kirjoitukseni ovat olleet lokien mukaan melko luettuja, ajattelin vetäistä lyhyesti ja sekavasti yhteen kuluneet neljä vuotta.

Alku aina hankalaa


Iiriksen syntymä oli synnytykseksi suhteellisen nopea ja vaivaton. Ensimmäiset oireet tulivat aamusella ja tuleva äiti kävi hakemassa vielä lootan mansikoita, joita sitten perattiin takapihalla supistusten lomassa. Laitokselle lähdettiin, kun naapurin rouvat rupesivat katsomaan, että voimakkaita supistuksia tulee siinä määrin että voisi lähtö olla hyvä asia.

Laitoksen tuulikaapissa vaimo sai jämäkän supistuksen ja joutui ottamaan karmista tukea. Tiskin takana "hei, tervetuloa synnyttelemään"-hymyä hymyilleiden kätilöjen silmät suurenivat ja toinen ehti jo karjaista salia valmiiksi ennen kun todettiin ettei tähän eteiseen olla vielä munimassa. Mutta eipä siinä monta tuntia oltukaan, kun Iiris syntyi nopeasti ja täysin luomuna. Oltiin sattumalta saatu vähän oppia luonnonmukaisista kivunlievitys- ja rentoutusmenetelmistä ja myös alaan vihkiytynyt kätilö, joten jouduinpa minäkin myöntämään, että kas perhanaa, ne poppakonstit tosiaan toimivat, vaikka kaikenlaiset taikaotteet ja ömmömmöö-tyyliset synnytyslaulut vähän hölmöiltä kuulostivatkin.

Tyttö putkahti pihalle niin nopeasti että kätilökin sai vain yhden hanskan käteen. Sain taas kunnian painaa napista apukätilöt paikalle ja sitten ruvettiin ihmettelemään tulokasta, josta ei ihmeemmin ääntä tullut. Kätilöt vaihtoivat pari katsetta, jotka tulkitsin aivan oikein niin, että kohta mennään. Menivät sitten eivätkä paljoa mennessään sanoneet. Lastenhoitaja vaan jäi hämillään selittämään, että joskus ne ottaa tonne vähän virkistymään.

Aikanaan selvisi, että tyttö oli kuskattu vastasyntyneiden teholle, missä ihmeteltiin diagnoosia ja otettiin kuvia. Vasta aamulla sitten kuulin, että olivat nenäletkua asentaessaan löytäneet sen suulakihalkion. Siitä alkoikin totinen opettelu ja ensimmäisenä ajatuksena oli melko luonnollisesti että onneksi oli suulaessa että naama on ehjän näköinen, mutta myöhemmin kirjallisuus totesi, ettei se ihan noinkaan ole, vaan kunnolla avonaisen naaman hoito saattaa äkkiä ollakin helpompaa.

Ruokailuopiskelut

Meillä mentiin tietysti perse edellä puuhun. Syöminen ei onnistunut, vaikka käytössä oli Pedihealthin koko tuttirepertuaari. Sisään meni suun kautta vain joitakin millejä maitoa ja nekin taisivat valua tyynyyn. Oli lättytuttia, puikulatuttia ja jotain japanilaista venttiilituttia, mutta ei onnistunut syöminen, ei. Hyvänä puolena voisi todeta, että syötin kesällä kokeeksi kaverin vauvaa pullolla eikä normivauvan tutittaminen tuntunut edes suoritukselta.

Noin kuukauden tehoilun jälkeen päästiin kotiinkin ja ehdittiin pitää ristiäiset suht normaalisti. Kodin onni oli kuitenkin vähän niin ja näin, kun Iiris kuorsasi öisin kuin tukkijätkä ja välillä kuorsaus katkesi, jolloin tietysti heräsi kuuntelmaan että jatkuuko se. Kotonakin oli nenämahaletku, mitä en kyllä nykyään enää kotihoitoon ihan purematta nielisi. Yösyötöt olivat ihan helvettiä. Minä koetin antaa vähän tuttimaitoa ja sitten virittelin nokkaletkun nukkuvalle vauvalle samalla kun vaimo lypsi yön imetystä vastaavan maitomäärän sairaalasta lainatun itäsaksalaistyylisen lypsykoneen avulla.

Ristiäisten jälkeen käytiin HUSUKEssa sillä kuuluisalla ensikäynnillä, josta halkiofoorumeilla kirjoitettiin kuin uskoon tulosta. Olimme tietysti toiveikkaita ja nähtiin kirurgi, korvalääkäri ja lopulta hoitajatkin, joiden kanssa piti katsoa sitä syömistä. Rempseästi ilmoittivat, että ollaan me täällä saatu aikamoisia tapauksia syömään, mutta tunnin päästä saatiin päivästä loppuväsynyt Iiris takaisin syliin ja lurutettiin maidot taas nenään. Kaikki olivat kyllä oikein päteviä ja ystävällisiä, etenkin paikan hulvaton valokuvaajasetä huimine hiuslaitteineen, ei siinä mitään, mutta jotenkin, kun kaikkien viesti oli että halkioleikkaukseen asti tää on sitten aika helvettiä, niin kotia kohti ajellessa oli kyllä vähän huono maku suussa.

Nappi- ja putkielämää

Nöyrryttiin sitten siihen sairaalan ehdottamaan mahanappiruokintaan, kun ei muu auttanut. Nappioperaationkin piti olla "helppo juttu", "heti käytössä" ja "tosi pieni operaatio", mutta minä olin valmiina pylly pystyssä lähimmän puun juurella ja verenmyrkytyshän siitä tuli. Ja tavallaan onneksi tuli, sillä teholla pantiin merkille pahenevat hengitysvaikeudet ja ehdotettiin sitä kirottua trakeostomiaa, joka sitten asennettiinkin. Ihme kyllä, trakeostomian laitossa ei ollut mitään käpyä vaan jopa hoitajatkin ihmettelivät, että olipas onnistunut operaatio, yleensä näissä on kaikenlaista.

Trakarilapsen (eli trakeostomiapotilaan) kanssa opeteltiin sitten elämään, minkä lisäksi piti saada yöksi valvontaa, kun potilas ei pidä mitään ääntä. Kunnan pitäisi järjestää nämä hoidot, mutta sepäs ei ollutkaan yksinkertaista. Kun oltiin kuunneltu riittävästi "jos te saatte nyt hoidon yöksi, niin kohta kaikki on semmoista vaatimassa"-tyylistä argumentointia ja lyöty nyrkkiä pöytään, saatiin viimein kolmen mukavan nuoren naisen rinki pyörittämään meidän öitä. Pari ensimmäistä yötä meni totutellessa ajatukseen, että ventovieras ihminen kohkaa olkkarissa, mutta väsymys alkoi olla sitä luokkaa, että nukkumatti tuli kyllä heti, kun pään sai tyynyyn.

Trakari saatiin sitten yllättävänkin aikaisin pois ja siinä oli taas operaatio, joka yllättäen meni niinku Strömsöössä. Putki napattiin pois, pari hätäyrjöä heitettiin, tutkailtiin tilannetta sairaalassa ja siitä se lähti uusi elämä aukeamaan. Myöhemmin tähysteltiin lisää ja noin kolmevuotiaana todettiin, että neidillä ei kai olekaan aiemmin diagnosoitua astmaa, vaan kurkunpään vajavaisuus, laryngomalasia, jonka oireet ja hoito ovat bauttiarallaa astman hoidon kaltaiset. Vika korjaantunee potilaan kasvaessa - tai ainakaan sen ei pitäisi merkittävästi huonontua.

Halkio kiinni

Aikanaan koitti se odotettu halkioleikkaus, jota ensin odotimme kuin kuuta nousevaa, mutta matkassa olleiden pikku mutkien ja siitä seuranneiden pikku hankaluuksien osin ratkettua ei tämä leikkaus nyt tuntunutkaan niin isolta asialta.

Mutta iso operaatio se oli. Potilas oli muutamankin yön sairaalassa ja ainakin aluksi tosi kipeä. Panadolit ja naprokseenit eivät tehonneet riittävästi, joten kipuun annettiin aika reilusti ihan morfiinia. Oli toisaalta hienon näköistä, kun kivuissaan kitisevä pikkuinen saa suoneen tujauksen morfiinia - kitinä loppuu ja potilas jää sänkyyn istumaan tuijottaen kaukaisuuteen sen näköisenä kuin olisi kunnon pössyssä.

Halkioleikkaus piti alunperin tehdä siellä HUSUKEssa ja meilä oli aikakin varattuna ja murehdittuna että mitenkä siellä ne pari yötä yövytään. Mutta kävikin niin, että HUSn leikkurit olivat ihan täynnä, joten annettiin uusi aika ja todettiin samalla, että lääkäri hurauttaa bemarilaan tänne maakuntaan leikkaamaan, kun salijonoa on vähemmän, mutta vähintäänkin yhtä pätevää henkilökuntaa tarjolla. Vähän tuntui hoitajiakin jänskättävän, kun eivät halkioleikkauspotilasta olleet ennen hoitaneet, mutta lääkäri jätti hyvät ohjeet ja puhelinnumeron, joten hoitokin sujui ihan hyvin.

Taaperoaika

Ennen pitkää koitti aika, että puolison mammaloma oli auttamattomasti lopussa, joten otettiin taas askel kohti normaalimpaa perhe-elämää, kun Iiris meni tarhaan. Pienten alkuseikkailujen päälle neiti kotiutui vallan mainiosti varsinkin, kun isoveli oli ekan vuoden samassa ryhmässä. Jossain välissä kiinnitettiin huomiota siihen, että tuo kommunikointi on vähän vaikeaa, mitä lähdettiin paikkaamaan tukiviittomilla. Iiris ei tuolloin osannut juurikaan puhua ja jo parin perusviittoman (maito, mehu, puuro, leipä, vesi, etc) opettelu auttoi asiaa. Enää ei huudettu kurkku suorana, kun ei tiedetä mitä toinen haluaa, vaan huitaistiin reippaasti kädellä, että mehua. Keksipä Iiris oman murteensakin viittomaan. Mehua teki mieli, mutta samalla tiedettiin ihan tarkkaan ettei sitä tähän aikaan saa, joten käveltiin toiveikkaana ja tehtiin semmoista epämääräistä liikettä, josta ei ihan varmasti voinut sanoa oliko se mehun viittoma vai raapiko tuo vain paitaansa.

Viittomien suhteen tuntui, ja tuntuu edelleen, ettei niitä kauheasti käytetä varsinkin, kun Iiriksen sanavarasto kasvoi ja kasvoi koko ajan. Puhettakin tuli, mutta ei konsonantteja, joten kummelihenkistä puhetta ymmärsi vain kotiväki. Mutta kun vaivihkaa seurasi päiväkodin touhuja tai jos muuten tavattiin viittomataitoinen henkilö, niin jopas rupeasi Iirikseltäkin viittomaa pukkaamaan. Kyllä viittomilla on ihan paikkansa, vaikka Iiris käyttääkin koko ilmeikkyysrepertuaarinsa itsensä ymmärrettäväksi tehdäkseen. Husuken lääkärikin sanoi ettei puhe ole teknisesti juurikaan parantunut, mutta ilmeiden ja kehon käyttö tekee puheesta vieraallekin verraten helposti ymmärrettävää.

Häh? Eikö kuulu?

Keväällä 2012 oli halkiolasten rutiiniseurataan liittyvä kuulokäyrä ja -tutkimus ja siellä todettiin ihan puun takaa, että eihän tämä kuule, se tarvitsee kuulokojeen. Suoraan sisäkorvaan luun kautta ammuttu ääni menee perille eikä tärykalvossa ole anomalioita, joten välikorvassa jokin klikkaa. Myöhemmin voidaan ehkä tähystää olisiko välikorvassa jotain leikkauksella korjattavaa, mutta paikkojen koon kasvamista odotellessa mennään tämä taaperoikä nyt näin.

Olin kovasti hämmästynyt, kun lääkäri totesi kuulon tukitoimien tarpeen ja äkelsin siinä kaikenlaista ilmeisesti siinä määrin, että hoitajakin rupesi tenttaamaan meiltä, että miten me nyt suhtaudutaan kun lapselle tulee kuulokoje. Me olimme tietysti ihan häh, että eihän ne nyt rillejä kummempia ole ja selitimme, että lähinnä yllätti tämä kuulonvahvistuksen tarve - kun kotona ei ole ollut mitään merkkejä heikosta kuulosta. Päiväkodissa olivat sittemmin tyytyväisiä, kun oli kuulemma joskus olo, että ryhmässä Iiris ei oikein välitä ohjeista. Eli nyt selvisi sitten syykin siihen.

Kuulokeskuksen hoitajille pointsit, sillä kun valoksia korvakappaleisiin otettiin, esitteli hoitaja Iirikselle että tilataanko tämmöset pinkit kojeet, ja Iirishän oli tietysti ihan innoissaan. Nykyään kuulokojeiden käyttö sujuu hyvin ja neiti pitää itse huolta, että laitteet ovat korvassa ja toisaalta otetaan pois, kun mennään vaikkapa uimaan tai nukkumaan.

Puheenkorjaus

HUSUKEsta tuli aikanaan tuomio, että ne puheesta puuttuvat konsonantit eivät ilmesty itsestään, vaan suulakea pitää vähän vielä justeerata ja tehdä ns. puheenkorjausleikkaus, missä suulakea kai vähän vapautetaan ja venytellään, että se toimisi luonnollisemmin.

Operaatio oli tänään, 22. elokuuta 2012 ja tätä kirjoittaessa neiti toipuu leikkauksesta osastolla ainakin yhden yön. Leikkaus ei kai ollut ihan halkioleikkauksen kokoluokkaa, mutta siinä määrin vaativa kuitenkin, että morkkua varmaan osastolla menee...

Summa summarum

Halkiot ovat niin harvinaisia, että suurin osa sairaalahenkilökunnastakin myöntää, ettei ymmärrä asiasta mitään tai ei ole koskaan nähnyt halkiopotilasta. Siksipä kaikenlainen, etenkin saman kokeneiden, tuki on ensiarvoisen tärkeää. Jos olet itse tuoreen halkiovauvan vanhempi, suosittelen kääntymään reippaasti sairaalan puoleen. Useimmat yliopistosairaalat (ja ehkä muutkin) tarjoavat terapia- ja keskusteluapua sekä sosiaalityöntekijänsä kautta ihan konkreettista apua mm. tukiviidakon kanssa painiskeluun. Lisäksi on olemassa eri järjestöjä, muun muassa Leijonaemot, joka nimestään huolimatta kelpuuttaa myös isät keskuuteensa. Leijonaemojen meininki on reipasta, konstailematonta ja asiat sanotaan suoraan - niin hyvässä kuin pahassakin. Porukassa on sekä paljon eri tavalla vammautuneita lapsia hoitaneita vanhempia että samalla myös eri alojen ammattilaisia, joten käytännön ja ihan virallistakin apua (mm. lakimiehiä) löytää sitä kautta melko suurella todennäköisyydellä.

Mutta vaikka sillä vauvalla on se halkio ja etenkin huulihalkio voi näyttää aika hurjaltakin, voin vakuuttaa, että lapsesta muodostuu ihan yhtä rakas - ja tietyllä tavalla rakkaampikin - kuin "terveestäkin" lapsesta. Itse liikutun aina melkoisesti nähdessäni, kun meidän kolmenpisteen elvytetty "halkiovauva" räpiköi kylpylässä, ajaa pyörällään tai vaikkapa ottaa isoveljestään niskalenkkiä. Jos luet tätä uunituore halkiovauva sylissäsi, voin sen verran tsempata, että juuri alussa on kaikkein vaikeinta ja sitä vannetta helpotetaan vasta pikku hiljaa pään ympäriltä. Suurimmalla osalla halkiolapsista on kuitenkin ihan nousujohteinen ennuste ja kaikki menee lopulta ihan hyvin.

12.7.2012

Valokuvausjippoja

No niin.

Kun valokuvauskärpänen puraisi, tuli hommattua oikein järjestelmäkamera ja joitain tykötarpeitakin sekä tietysti otettua järjetön määrä enemmän ja vähemmän onnistuneita otoksiakin. Tuli myös mieleen pistää vähän opittuja asioita muistiin. Laitan tämän siis täysin omana mielipiteenäni ja lähinnä itselleni ylös, mutta käytän tätä blogia, jos joku haluaa kokemuksistani oppia tai tuuppia minua oikeammalle tielle.

Kameran valinta

Kameroita on monenlaisia. Taloudessa oli ennestään tupakkiaskin kokoinen pokkari, jolla sai kyllä hyviä kuvia, mutta jotenkin kuvaaminen tuntui rajoittuneelta. Alkoi siis järjestelmäkameran metsästys. Melko äkkiä selvisi, että valintakriteerejä on melko lailla, ainakin:

Hinta: Aloittelijatason kamerat maksavat vähemmän, harrastaja- ja ammattikamerat enemmän. Rahalla saa enemmän pikseleitä, isomman kennon ja tuhdimman, enemmän metallia sisältävän rungon. Myös optiikassa pätee sama. Hinnan noustessa muovin määrä vähenee ja optiikan laatu (ehkä) paranee.

Merkki: Kameramerkkejä ei järin monta ole - lähinnä ne pari suurta ja joitakin pienempiä.  Tekniset erot ovat yllättävänkin kapeita, joten hyvänä valintakriteerinä on ihan käsituntuma. Kannattaa käydä kaupassa hipelöimässä ja kokeilemassa miten eri mallit istuvat käteen ja miten valikot ja eri säätimet toimivat.

Verkosto: Järkkäriin voi liittää tolkuttoman määrän lisävarusteita - optiikkaa sun muuta. Esim. kallista, harvemmin tarvittavaa, optiikkaa voi olla kiva ostaa porukkaostona yhteiseksi ja jos ympäristössä on yhteensopivaa merkkiä, on lisävarusteiden vaihto ja kokeilu helpompaa.

Itselle kävi niin, että tavoitellun hintaluokan kamerat istuivat yhtä lailla hyvin kouraan, mutta jotenkin Canonin säätimet ja valikot miellyttivät enemmän. Perhepiirissä harrastetaan Nikonia ja on hommattu vähän optiikkaakin, mutta sitten työkaverilla oli yllättäen myytävänä pari vuotta vanha Canon EOS 450d, joka onkin iästään huolimatta osoittautunut ihan kelpo peliksi.

Lisävarusteet

Lisävarusteita, eli optiikkaa, jalustoja ja sen semmoisia, alkaa pikku hiljaa kaivata, kun kuvia napsii. Isommista hankinnoista on tullut tehtyä jalusta, laukku ja salama, pienemmistä ilmapumppu putsaamiseen ja etälaukaisin.

Kun kamera on ostettu, on tärkein lisävaruste ehdottomasti hyvä kameralaukku. Laukun tärkein ominaisuus on tietysti sen kyky säilöä tarvittava määrä varusteita. Lisäksi laukussa on topattuja osastoja suojaamassa varusteita ja estämässä niiden kolahtelua toisiaan vasten. Koska itselläni on varussteita melko minimaalisesti, päätin ostaa aluksi pienen laukun, jota on mukava kantaa. Varusteiden kertyessä voi ostaa sitten isomman laukun ja käyttää vanhaa pientä edelleen silloin, kun mukaan pitää ottaa esimerkiksi vain kamera ja salama. Päädyin sling-malliseen pikkulaukkuun, koska se oli pieni, edullinen ja nykyiset kamani mahtuvat siihen juuri sopivasti. Etenkin matkoja ajatellen on myös hyvä, että valitsemani laukku ei ulospäin näytä juurikaan kameralaukulta, joten ehkäpä se osaltaan madaltaa riskiä menettää kalusto pitkäkyntiselle.

Jalustan ostossa tuli eteen valinta panorointi- ja kuulapään välillä. Panorointipäisessä jalustassa on pari ruuvia korkeus- ja sivusuuntasäätöjä varten, joten jalustalla voi nimensä mukaisesti vaikkapa videokuvatessa panoroida vaakasuunnassa. Kuulapää pyörii kuulan muotoisen nivelen varassa ja kiristetään yhdellä ruuvilla. Päädyin jälkimmäiseen, koska löytyi sopivan kevyt ja hinnaltaan edullinen malli. Lisäksi kuulapää tuntuu still-kuvien ottajalle aavistuksen kätevämmältä.

Kameran oma salama vastaa melko pitkälti pokkarien vastaavia, joten talven hämärässä huonevalossa kuvatessa alkoi pian kaivata ulkoista salamaa, joka mahdollistaa erilaiset valaisutavat suoraan tai jonkun pinnan kautta. Salamaksi valikoitui kohtuu edullinen Nissin Di 622 Mark II, joka pystyy paitsi suoraan valaisuun, myös etäkäyttöön joko välähdysperusteisena orjana tai langattomassa ohjauksessa, jos kamera sitä tukee.

Jalustalta kuvatessa alkaa pian kaivata etälaukaisinta, jotta kamera ei tärähdä laukaistessa. Tärinää voi eliminoida myös viivästetyn laukaisun avulla, mutta jotenkin etälaukaisin on näppärämpi. Laukaisimia löytyy näköjään joka lähtöön ja hintaluokkaan, mutta peruskäyttöön riittää ihan hyvin edullinenkin malli. Kalliimmat etälaukaisimet ovat langattomia ja osaavat vaikka mitä.

Linsseihin ja kameraan kertyy helposti pölyä ja nöftää, joka lähtee helpoimmin puhaltamalla. Suun kautta puhaltaiminen ei käy, sillä suusta lentää helposti räkäpalloja linssiä pilaamaan, mutta alan liikkeistä saa tarkoitukseen sopivan ilmapumpun pikkurahalla. Muutenkin on selvinnyt ettei kameraa ja optiikkaa puhdisteta kuten Roope-setä onnenrahaa, vaan ainoastaan tarpeen vaatiessa. Pikkuroskat linssissä eivät haittaa elleivät ne näy kuvassa. Etsimen tähyslasille, joka on peilin yläpuolella kameran sisällä vaakasuorassa, kertyy myös helposti roskia, mutta ne eivät vaikuta kuvaamiseen millään lailla. Ilmapumpulla voi niitäkin koettaa poistaa, mutta tähyslasiin ei missään nimessä saa koskea. Jos etsimen roskat häiritsevät kohtuuttomasti, tulee ne poistaa huollossa.

Seuraavaksi pitäisi sitten ostaa optikkaa. Käytössä on 18-55mm kittiobjektiivi, joka näyttäisi riittävän hyvin arkipäiväkuvaamiseen, mutta välillä tuntuu, että millimetrejä saisi olla enemmän. Kiikarissa (heh) onkin Canonin 55-250mm telezoom, joka riittää tällaiselle aloittelevalle harrastajalle oikein hyvin. Sitten jatkossa panostetaan laajakuvapäähän ja varmaankin kehitetään laitteistoa edelleen aina tarpeen mukaan. Muutenkin tuntuu, että objektiivien ostossa kannattaa vähän pistää jäitä hattuun. Oikea malli löytyy hyvin pitkälti ajan kanssa, kun ottaa kuvia ja miettii samalla mihin suuntaan laitteistoa olisi kehitettävä.

Eri varusteiden laadusta vielä vähän: Jos verrataan pokkariin, päihittää edullisinkin järkkäri sen mennen tullen. Testejä ja arvosteluja lukiessa tulee helposti mielikuva, että lähes jokainen tuote sisältää jonkin karmivan mokan tai vian, mutta etenkin aloittelevalle harrastajalle, jonka silmä ei ole vielä niin kehittynyt, suurin osa markkinoilla olevasta tavarasta on ihan käyttökelpoista. Taitojen, tarkkuuden ja vaatimusten kasvaessa nousevat samalla myös laitteistolle asetetut vaatimukset, mutta lasten puuhat ja satunnaiset kaukaa otetut sorsankuvat saa onnistumaan edullisemmallakin varustesetillä.

Kuvaaminen

Mieleenpainuvin kuvauskeikkani oli kameran ostoa seuraavalla viikolla kuvata poikani HopLopissa pidetyt synttärit. Mukana oli kaverilta lainattu salama, joka olikin sipsimässäilyn ikuistamisessa hyvä apuväline, mutta riehumista ikuistettiin ilman salamaa. Käytin sarjakuvausta, sillä tenavat liikkuivat niin nopeasti, ettei yksittäiskuvalla ehtinyt kerta kaikkiaan mukaan. Niinpä illan tuloksena olikin kuutisen sataaa otosta, joista ehkä kymmenkunta oli mielestäni hyviä ja pari kolme onnistuneita, hyvään kohtaan sattuneita räpsäyksiä.

Olen oppinut, että a) maltti on valttia ja b) lähelle kannattaa mennä, vaikka polttoväliäkin olisi. Maisemista tulee hienompia, jos pienentää aukkoa ja herkkyyttä ja käyttää jalustaa. Kasvokuvissa kannattaa käyttää suurta aukkoa ja pidempää polttoväliä. Liikkuvaa kohdetta, kuten ulkona leikkiviä lapsia, kuvatessa kannattaa käyttää jatkuvaa tarkennusta, jolloin kamera tarkentaa koko ajan, ja kuvata sarjakuvauksella. Muutenkin kuvia kannattaa ottaa mieluummin liian paljon kuin liian kitsaasti. Epäonnistuneiden otosten perkaaminen on huomattavasti pienempi riesa kuin Sen Hetken puuttuminen otoksista. Tähän liittyykin opetukseni a) - eli oikealla hetkellä otetaan runsaasti kuvamateriaalia, mutta joka paikkaan ei kannata räiskiä kuin aivokuollut apina. Niitä otoksia ei kukaan jaksa perata.

Erikoisjipot

Enenn pitkää tulee hinku ottaa niitä hienoja kuvia erikoisista tilanteista. Ensimmäinen kokeiluni oli kuvata uudenvuoden raketteja. Oikeastihan ne tulisi kuvata jalustalta ja pitkällä valotusajalla, mutta koska olimme mökillä, ei julkisia, helpommin kuvattavia, tulituksia näkynyt. Mutta niiden parin omankin pommin kuvaaminen onnistui ihan siedettävästi, kun tarkensi manuaalilla äärettömyyteen, meni sopivaan paikkaan ja räiski sarjatulella kuvia sen minkä kerkesi. Vaikka itse sanonkin, oli lopputulos yllättävänkin hieno. Vielä kuvankäsittelyohjelmassa kun käsittelee kontrastia ja tasoja, jotta saadaan musta taivas mustemmaksi ja savu häivytettyä, niin jopa kelpaa katsella.

Kesällä tietysti ukkostaa ja iltojen pimentyessä saattaa sattua kohdalle myös ilta- tai yöukkonen. Tätä tilaisuutta odotan, sillä silloin pistetään taas kamera jalustalle, herkkyydet alas ja valotusajat pitkiksi, jolloin pitäisi tuleman upeita salamaotoksia. Sen verran olen alan juttuja lukenut, että salamoinnin kuvaaminen on melko lailla tuuripeliä.

Valotusaikojen ja aukkojen kokeiluun löytyy hyvää harjoitusmateriaalia yllättävästä paikasta. Tuli ja (liikkuva) vesi tarjoavat loputtomasti kuvattavaa. Olen huomannut molemmat hyväksi kohteeksi kokeilla eri tapoja ja yhdistelmiä valotella kuvia. Pidempään valotettu puro tai koski muuttuu mystiseksi taikajoeksi ja arkinen nuotio muuttuu tuliseksi infernoksi. Nopeasti valotetut vesiroiskeet pysäyttävät liikkeen ja hetken tehokkaasti ja jos valotusta pidentää aavistuksen, saa niin halutessaan myös liikkeen tunnun ikuistettua.

Lopuksi

Kuten varmaan mainitsinkin, olen kameran kanssa melkoinen märkäkorva ja paljon on vielä opeteltavaa ja hankittavaa. Mutta onpa näköjään aika lailla kaikkea tullut kokeiltuakin - ja tarina jatkuu.....

5.7.2012

Lähtisinkö Kaunasiin

Koska parisuhde täyttää kesällä vuosia, tuli mieleen tehdä matka "ihan vaan kahdestaan". Kohde valittiin niin, että a) piti olla suora yhteys Tampereelta ja b) halavalla pittää päästä. Koska Tampereen syväsataman meriyhteydet ovat vähän niin ja näin, valikoitui kulkuneuvoksi yllättäen lentokone. Ryanairin sen hetken hinnastot kellottivat edullisimmaksi vaihtoehdoksi Liettuan Kaunas-nimisen kaupungin, josta minä en ollut koskaan ennen kuullutkaan.

Sunnuntai

Ryanair liikennöi Kaunasiin parina päivänä viikossa. Lähtö on myöhään ja perillä ollaan hyvin myöhään. Lentoa mainostetaan noin puolitoista tuntia kestävänä, mutta teoriassa se kestää noin tunnin. Itse lento on taattua Ryanair-laatua, joten ei siitä enempää - tiedätte, jos olette olleet, jos ette, kannattaa käydä kokemassa. Vinkkinä vaan, että siitä prioritystä kannattaa kyllä se pikkusumma maksaa.

Kaunas oli pikkutunneilla aivan uskomattoman sumun peitossa. Kosteus oli kammottava - kaikki käytännössä liimautui ihoon kiinni ja tunnelma oli kohtuullisesta lämpötilasta huolimatta lähes trooppinen. Kaunasin lentokenttä ei ole mikään varsinainen JFK tai Heathrow, joten ruumassa olleet pari matkalaukkua liukuivat hihnalle melko nopsaan, joten pihalle päästiin äkkiä.

Siinä pikku hiljaa sulkeutuvan lentokenttärakennuksen edessä seistessä alkoi hahmottua, että kentän edessä seisoo melkein koneellinen ihmisiä, muttei ainoatakaan kulkupeliä. Kaksi, ilmeisesti ennakkotilattua, taksia haki pari porukkaa, mutta muuten oli puolisen tuntia pelottavan hiljaista. Parin sadan metrin päässä nuokkui joku yöbussi, mutta siihen ei kukaan uskaltanut mennä. Terminaalin edessä päivysti myös poliisi, mutta koska rikollisuus ei ulkomaalaisten innostamana lähtenytkään hillittömään kasvuun, lähti hänkin pian etsimään pidätettävää muualta.

Pitkän odottelun jälkeen alkoi vapaitakin takseja tiputella hiljakseen paikalle ja me hyppäsimme kyytiin, kun muuan pariskunta sanoi autoon mahtuvan toisenkin pariskunnan. Hinta oli kahden hotellin kierroksena ensin 60 ja sitten 80 Liettuan rahaa, eikä ole hajuakaan oliko se nyt kohtuuhinta vai ei. Netissä puhuttiin hinnaksi 55-60 litiä, mutta Kaunas in your pocket -niminen mainio opas (kannattaa napata, jos semmoiseen törmää) mainitsi hinnaksi 15-20 rahaa. Oli miten oli, hinta ei päätä huimaa, joten jos silmään kustiin, mentiin kuitenkin suomalaisittain melko halvalla. Katsoin jo ennen matkaa, että monet hotellit tarjoavat jonkinlaista tilauskyytiä lentoasemalta ja -lle. Kyytejä voi monessa paikassa sumplia vaikka sähköpostilla, mikä, jos Kaunasiin uudestaan eksymme, kuulostaa ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Olimme valinneet hotelliksi Danielan, joka ei paikalliseen tapaan näytä ulospäin paljon miltään. Sisältä löytyi kuitenkin kiva, siisti, pienehkö hotelli, joka tarjosi asiallisen huoneen, siedettävän aamupalan ja mukavan henkilökunnan. Aamupalalla oli kamat vähän kortilla, mutta niinpä mekin vaaputtiin sinne noin puoli tuntia ennen aamiaisen päättymistä. Talon tapa näytti olevan, että kun aamiainen on kymmeneen, niin kymmeneltä lentää sitten pihalle, oli pullaa suussa tai ei. Hotellihuoneesta löytyi sama kosteus kuin ulkoakin, mutta löytyipä onneksi myös ilmastointilaite seinältä. Kaukosäädintä ei löytynyt, mutta respasta löytyi eikä maksanut mitään. Kaunasissa sataa kuulemma nimenomaan heinäkuussa eniten, joten hotellin ilmastointi on hyvä asia nimenomaan kosteuden poistajana.


Maanantai

Aamulla herättiin pirteinä ja hyvin levänneinä ja toikkaroitiin aamiaiselle alakertaan. Mikään tajunnanräjäyttäjä ei aamupala tosiaan ollut, mutta leipää, leikkelettä, muroa, jugurttia ja jotain pimeän hyvää mehua. Ja kahvit tietysti.

Aamiaisen jälkeen vetäydyttiin vähän tuumailemaan, että mitä sitä tehtäisiin. Koska raha poltteli jo taskussa, mutta aurinko ei taivaalla, päätettiin mennä ensiksi varovaisesti Akropolis-nimiseen ostoshelvparatiisiin. Kokemus nyt ei ollut Ideaparkia tai Jumboa kummempi, mutta olipa päättömät määrät kauppoja. Etenkin kenkäkauppoja tuntui olevan loputtomasti. On myös melkoinen supermarket, pari lelukauppaa ja "miesten leluja" myyvä Elektromarkt. Digitaalitekniikka ei tosin balttilaiseen tyyliin näyttänyt olevan järinkään halpaa.

Parin tunnin zoppailun jälkeen alkoi tulla nälkä, joten päätettiin haalia Maximarketista vähän välipalaa ja iltanaposteltavaa hotellihuoneeseen ja etsiä "joku hyvä lounaspaikka" vaikka vanhasta kaupungista. Siihenhän se sitten meni, että kauppakeskuksesta poistuessa aurinko paistoi mukavasti siihen seinustalle, joten tempaistiin ostoskassista limut esille ja istuttiin penkille katsomaan ohi tallustelevaa Liettuaa. Aikanaan päästiin hotellihuoneelle asti ja jotenkin ne illaksi aiotut sipsit tuli siinä syötyä ja kummasti kirjaa lukiessa meni pari tuntia, joten sieltä vanhasta kaupungista piti lähteä trendilounaan sijaan etsimään ihan oikeaakin ruokaa.

Selvisi, että vanhaan kaupunkiin on vähän matkaa, joten ihan sinne asti ei illan suussa jaksettu. Kävelykadun poikkikadulta löytyi italialaisravintola, jossa oli mukava palvelu ja mukiinmenevät sapuskat. Pizzat ja ankat todettiin maistuviksi ja mahat pullottaen vyöryttiin kohti hotellia jatkamaan railakasta yöelämää - eli naposteltiin Maximarketista ostettuja herkkuja ja luettiin lisää kirjoja.

Tiistai

Seuraavaksi päätettiin etsiä sitä vanhaa kaupunkia, joka muiden vanhojen kaupunkien tapaan on kuulemma hieno. Linnakin olisi, mutta hirtehisen hersyvän loistavaan tyyliin kirjoitettu [ihan mikä helkutin kaupunki vaan] in your pocket -opas kirjoitti avuliaasti, että onpa tuo auki vasta keskiviikkona. Joten tallusteltiin toista kilometriä ihmetellen matkamuistokauppoja ja ravintoloita, joita kumpiakin oli yllättävän harvassa. Hypättiin myös kortteli sivuun Siltä Yhdeltä Turistikadulta (tjsp), mutta siellä ei näkynyt olevan sitäkään vertaa mitään, joten palattiin takaisin. Kadun päästä löytyi jonkinlainen tori ja tajuton määrä kirkkoja. Löytyi myös pyörivä paviljonkiravintola, jossa nautittiin se eilen väliin jäänyt trendikäs salaatti- ja keittolounas.

Lounaan päälle istuttiin ja ihasteltiin ravintolan atmosfääriä, johon kuuluivat hempeät liettualaisina covereina tulkitut kansainväliset romanttiset laulut ja - kyllä - Eurosportin snookkerimatsi ilman ääntä. Kun snooker päättyi ja siirryttiin tennispelaajien mokiin, suuntasimme omia jälkiämme takaisin hotellille.

Taas jäätiin "vähäksi aikaa" hotellille lukemaan, mutta alkoi tulla jo nälkä. Se mainio in your pocket -räpylä kehaisi Akropoliksen orientaaliruokalaa, joten sinne sitten siis.Gan Bei oli sisustukseltaan komea, ruualtaan hyvä ja palvelultaan jäätävä paikka. Kana-maissikeitto oli oikein hyvää, kasvissushit hyviä ja pähkinällä maustettu possu maistuvaa, mutta kananuudelihässäkkä oli sushin jälkeen kuulemma vähän floppi. Gan Beilla on omat sivut, mutta näkyvät olevan sen verran hormista etten viitsi linkittää. Akropoliiksen sivulta löytyy juttua...

Sitten taas maximarketin kautta hotellihuoneeseen lukemaan ja maistelemaan liettualaisia oluita (jotain euron per 0,5 l tötsä).

Keskiviikko

Viimeinen matkapäivä valkeni sateisena. Mietittiin, että luovutetaan huone, otetaan taksi ja ajetaan kauempana olevaan Mega-ostoskeskukseen odottamaan iltaa ja Ryanairin nousua siivilleen. Mutta sitten päätettiinkin pyytää 2 tuntia myöhäisempi checkout, joka Danielassa on ilmainen, ja lukea vähän, josko se ajatus siitä selviäisi. Selvisi se ja selvisi myös taivas, joten päätettiin lähteä katsomaan sitä linnaa.

Linnalle etsiydyttiin paikallisen eksoottisuuden, funikulaarin, kautta. Semmoinen hiihtohissin ja junan välimuoto, jollaisia on mm. Skansenilla Tukholmassa ja Kolilla Suomessa, kiipeää alas ja ylös rinnettä. Tunnelma on kerrassaan mahtava, kun matkalle pääsee vanhan sedän (tai tädin, se ei oikein käynyt selväksi) myymällä lipulla melkein ilmaiseksi ja vaunu kitisee, nitisee ja huojuu ylös ja alas mäkeä.

Mäen päältä löytyi erikoisen näköinen kirkko. Ulkonäkö oli siinä määrin persoonallinen, että päätettiin katsoa pääsisikö sisälle - ja pääsihän sinne. Kirkon katolla oli myös näköalatasanne, johon myi lippuja hampaaton (tai oli yksi oma ja yksi hopeinen nastahammas) pappa, joka kuvaili elävästi hinnaksi neljä litiä (portaita, tep tep tep, kävellen sormillaan pitkin pöytää) tai kahdeksan litiä (hissillä, sormet nousivat siuuuh ylös). Ostettiin kaksi kertaa siuuh, ylös asti, jolloin pappa repi nipusta ensin kaksi lippua, sitten niistä asianmukaisesti perät pois ja ojensi loput meille. Tarkkaa se on pienikin homma.... Ylhäältä avautui kerrassaan henkeäsalpaava näkymä yli koko Kaunasin. Tämä paikka kannattaa ehdottomasti käydä tsekkaamassa! Kirkkoa oli rakennettu kuin Iisakin kirkkoa (heh) ja tehokkaana tunnetut natsit pitivät sitä varastona ja neuvostoliittolaiset tekivät siellä radioita.

Tultiin hissillä (siuuh) alas funikulaariasemalle ja siitä taas (ei-niin-siuuh) alas katutasolle. Sitten kohti sitä linnaa.

Matkalla alkoi janottaa, joten pysähdyttiin kahville. Ei satanut ja pilvipouta hemmotteli siinä mukavasti, joten kumpikin kaivettiin kassista kirja. Sitten siinä taisi taas parikin tuntia lueskellessa mennä.

Todettiin pian myös, että pitäisi jotain syödäkin ennen kentälle menoa, joten etsittiin taas mukava pieni trattoria ja popsittiin pizzat. Sitten hotellille hakemaan kamoja matkatavarahuoneesta ja taksilla kentälle. Ei ole taaskaan hajuakaan maksettiinko oikea hinta - se oli kuusi kymppiä tällä kertaa.

Kentällä taas tavanomaiset muodollisuudet. Hauskana yksityiskohtana Suomen lento oli erotettu omaksi osastokseen pleksiseinällä. Olemme varmaan saaneet semmoisen maineen ettei meitä voi ihmisten sekaan päästää? Muutenkin Kaunasin kentän lähtölogistiikka tuntui vähän takkuisemmalta kuin muualla. Mistä lie johtunut, kun laukut jätettiin ruumaan alakerrassa, kiivettiin kerros ylöspäin turvatarkastukseen, ohitettiin pienehkö lähtöaula ja taxfree, siirryttiin kerroksen verran alaspäin ja lopulta portilta vielä yksi kerros alaspäin kentälle.

Mutta Ryanair lähti taas ajallaan ja laskeutui tapansa mukaan "ennen aikojaan", vaikka kone oli ihan täynnä ja lastaaminen kesti tosi kauan. Jotenkin tuntui, että suomalaisille tyypillinen meessäsiihen, meessätähän, voiksmäistuuttässä sujui nihkeämmin kuin normaalisti. Lentoemäntäkin näytti vähän kireältä, kun hänen opastaessaan "have a seat anywhere behind row four" totesi muuankin herrasmies "jees, jees, four" - ja lösähti riville kaksi.

Mahduttiin kuitenkin kaikki koneeseen, nousu onnistui kerralla ja kohta tömähdettiin (etuajassa, töttöröö) Pirkkalan kiitoradalle.

Kaunasin plussat ja miinukset:
+ viihtyisä eurooppalainen pienehkön oloinen kaupunki, vaikka ei niin pieni kuulemma olekaan
+ ainakin heinäkuun alussa väljää. Ei näkynyt hirveätä tungosta missään.
- turismi ja siihen liittyvät palvelut näköjään vähän harvassa. Ravintoloita ja kauppoja on esimerkiksi Tallinnaan tottuneelle aika vähän näköisesti
+ hintataso on edullinen - niin kaupassa kuin ravintoloissakin. Kalliissa ostoskeskuksessakin on suomalaisen makuun siedettävät hinnat.
- elektroniikka ei näköjään ole halpaa
- ihmettelin kotona pakatessa miten laukut painavat niin pirusti. Sain kuitenkin puserrettua painot säädettyihin lukemiin nippa nappa ja tuliaisten oletettua vähyyttä murehtien mentiin sitten kentälle. Yllätys oli melkoinen, kun 14,5 kilon laukku painoikin kentällä kuutisen kiloa. Perillä hotellilla tutkin vähän sitä pahuksen vaakaa ja totesin turailleeni mitta-asteikon jotenkin lbs- (lienevätkö paunoja?) asentoon.
+ edellisen takia tuliaisille oli hyvin tilaa - ostettiin mm. Ryanairin kabiinimittoihin sovitettu trolley. Oli leimat ja kaikki
+ sää oli lämmin
- mutta kostea
- palvelutaso on aika jäätävää
+ mutta sulaa kyllä, jos itse näkee vähän vaivaa
- kieliä puhutaan hyvin vaihtelevasti
+ elekieli, ähkiminen ja viuhtominen toimivat aina
- liikenne on suomalaisen temperamentille vähän ärhäkkää (lasten perään olisi pitänyt katsoa, jos olisivat olleet mukana)
+ mutta kyllä ne suunnilleen varovat, jos itse on vähän tarkkana
- hiljainen paikka, jossa ei tuntunut tapahtuvan oikein mitään
+ hiljainen paikka, jossa ei tuntunut tapahtuvan oikein mitään

28.6.2012

Tunqio testaa: IPad

Lankesin markkinointihenkilön luomaan kavalaan ansaan ja ostin tarjouspaketin, jossa "edullista" kuukausimaksua vastaan saa Hesarin kahdeksi vuodeksi ja uuden, kai kolmosversion, IPadin.

Tilauksen teko hesarin netissä oli joustavaa, mutta vähän hankalaa, kun käytin pankkitunnuksia maksamiseen. Ensin tunnistauduin pankkitunnuksilla ja sitten kohta syötin samat tunnukset uudelleen, kun maksun aika tuli. Sivusto kertoi, että luottotiedot sun muut tarkistetaan ja sitten tulisi vahvistus sekä toimintaohjeet, miten IPadin nouto tapahtuu. Muutaman tunnin päästä tulikin vahvistusviesti, jossa oli netti-Hesarin käyttöön tarvittava tieto ja tästä vielä parin tunnin päästä ohjeistus marssia hakupisteeksi valitsemaani Tampereen Humaciin hakemaan laitetta.

Humacissa oli kaksi jätkää, jotka hoitivat laitteen luovutuksen mallikkaasti, vaikka yrittivätkin myydä samalla jos jonkinlaista lisälaitetta. Lankesin ainoastaan Applen suojakalvoihin, mikä myöhemmin harmitti, sillä puolison laitteessa ovat toimineet puolta halvemmat Belkinin tarvikekalvot paljon paremmin. Applen kalvo on jotenkin paksua ja tönkköä ja nappaa reunastaan tosi herkästi kiinni, jolloin se alkaa repeillä, kuplia ja pussittaa.

Kakkos-IPadin käyttöönotosta muistan, että sille piti näyttää ITunesilla varustettua tietokonetta, ennen kuin sillä pystyi mitään tekemään, joten iloinen yllätys oli, että uuden version saa käyntiin ilman apulaitteita. Alussa on lyhyt asetusten tekovaihe, Apple ID -tunnuksen luonti sun muuta kikkailua ja sitten päästään tositoimiin.

Kokeilin tuoreeltaan Safaria, joka on (minun mielestäni) selaimeksi juuri niin hanurista kuin muistinkin. Lisäksi Flash-tuen puute kyllä rassaa nykywebissä, joka on täynnä jos jonkinlaista vilkkuvaa himmeliä. Mutta samalla aloin tajuta omenakansan toimintaa. Mitä selaimella ei pysty tekemään, siihen on olemassa, usein ilmainen, appsi, jonka löytää AppStoresta. Lataaminen ja asentaminen sujuu hujauksessa ja tunnenkin vastarintani repeilevän, sillä olen tähän asti halunnut aina itse säätää - tai ainakin nähdä - kaikki asennuksen yksityiskohdat.

Käytössä IPad on nyt toiminut hyvin. Rakenne on jämäkkä ja metallisen tukeva, joka tietysti tuntuu lievänä painavuutena. Fyysinen kestävyys näyttäisi olevan asiallinen, joten laite kestää hyvin lasten joskus rajutkin Angry Birds -matsit.

Kameralla tuli räpättyä pari kuvaa ja etenkin ulkona otetut kuvat ovat yllättävänkin hyviä. "Oikean" kameran kanssa ei laatu pysty kilpailemaan eikä tabletin koko juuri kannusta kuvaamaan, mutta satunnaisessa hauskojen hetkien ikuistamisessa laite on varmaan ihan paikallaan.

Hesarin IPad-versio yllätti, sillä kyseessä ei ollutkaan lehden näköisversio, vaan jonkinlainen hybridi netti- ja paperiversion väliltä. Selailukokemus on saatu ihan kivaksi, mutta varsinkin Applen maailmaan tottumattoman piti vähän aikaa ihmetellä miten avattuja juttuja suljetaan. Lisäksi päivälehden ja esimerkiksi kk-liitteen ominaisuudet ovat kiusallisesti vähän erilaiset, joten sekin vähän hämää. Kokonaisuutena lukukokemus on kuitenkin mukavan leppoisa ja pidän tabletin paperilehteä kätevämmästä koosta.

Kaiken kaikkiaan IPad hesareineen on ollut mukava kokonaisuus. Opettelematta on vielä saisiko kännykän kalenterin synkattua IPadiin  Ja lisäksi, koska sitä ei erikseen vaadittu, PC-integraatio ITunesin kanssa on vielä kokeilematta, mutta eiköhän niihinkin pian päästä.


Positiivinen asiakaspalvelukokemus

Kävipä tässä niin, että kohtasin poikkeuksellisen napakkaa asiakaspalvelua tässä taannoin. Koska tapahtumapaikkana on asiakaspalveluhenkisyydestään tuttu Suomi Finland, lienee syytä kirjoittaa lyhyt raportti.

Tulin hommanneeksi IPadin, johon tietysti tarvittiin minikokoinen SIM. Koska omistin vain normaalikokoisen kortin, tuli asiaa alan kauppaan, joka tässä kohtaa oli Elisa Shopit Tampereen keskustorin lähellä. Vähän pelotti, sillä edellisen kerran liikkeessä asioituani lähdin melkein tunnin odottelun jälkeen pois, kun tiskillä makaavat campperit eivät hievahtaneetkaan.

Ensimmäinen yllätys oli, että vastassa oli elävä ihminen kirjoitusalustoineen sanomassa päivää. Hän kysyi heti asiani luonnetta ja selitin kyseessä olevan SIM-kortin pienennysoperaaation, että kannattaako jäädä odottelemaan ja selviääkö se ihan tässä? Kuulemma kannatti ja selvisi, joten sain (siis sain, en ottanut) vuoronumerolapun ja kehoituksen tehdä oloni kotoisaksi liikkeessä - joko paikallani istuen tai liikkeen valikoimaan tutustuen. Tiedusteltuani vuoronumeronäytön paikkaa, sain vastauksen, että tämä mainittu kirjoitusalustahenkilö sitten hakee (!!), kun minun vuoroni on.

En jaksanut kierrellä, vaan istuin jonkinlaiselle sohvantapaiselle ja huvitin itseäni seinän kokoisella mainosnäytöllä, jonka katsominen piti kuitenkin lopettaa pian, sillä se pyöri siinä määrin nykien, että alkoi tulla huono olo.

Pienen odottamisen jälkeen kirjoitusalusta ohjasi puheilleni reippaanoloisen nuoren miehen, jolle sain esitettyä SIM-korttiasiani. Kaveri totesi, että jaaha, mennään tänne päätteen ääreen ja kysäisi nimeäni ja naputteli hetken numeroita koneeseen antamastani vanhasta SIM-kortista. Noin kahdenkymmenen sekunnin jälkeen homma oli selvä ja sain kätöseeni uuden kortin ja maininnan, että viiden minuutin päästä se toimii.

Pihalla mietin, että olenko minä vaan kummallinen, vai oliko tässä nyt oikeasti menty asiakaspalvelussa parempaan suuntaan? Ennen jonottelun aloitusta saan jo arvion selviääkö asiani liikkeessä ja lisäksi vastassa on oikea ihminen eikä automaatti, josta valitaan yksi kun halutaan turhautua, kaksi kun halutaan menettää hermot ja uloskäynti, jos ahdistaa.

26.1.2012

Linjaliikenteen ohjesäännöstö

Kansalaiset.

Koska olen viime aikoina runsaasti linjaliikennettä käyttäneenä havainnut muutamia epäkohtia, mitä linjuriautossa olemiseeen tulee, ajattelin muistuttaa kanssaihmisiäni linja-autoliikenteen perussäännöistä.

Pysäkillä seistään 45 asteen kulmassa tiehen nähden. Ei suoraan bussin tulosuuntaan päin eikä suoraan tiehen päin vaan nimenomaan 45 asteen kulmassa.

Jokainen pysäkilläolija näyttää erikseen oman pysähtymismerkkinsä. Elettä voi vielä tehostaa kurottamalla vähän ajokaistan päälle. Linja-autonkuljettajat arvostavat tätä kurottelua ja pysähtuvät varmemmin juuri kaistakurottelijan kohdalle.

Linja-auton kuljettajaa ei turhaan tervehditä. Se on vaan töissä siellä.

Matkustusasiakirjoja, kuten seutulippuja ja arvokortteja, on turha kaivaa esiin ennen linja-auton tuloa. Ehtii ne siinä leimauslaitteen äärelläkin etsiä sieltä kassin pohjalta.

Samoin on turha panna merkille, kun leimauslaite näyttää keltaista kortin lähellä olevan tyhjenemisen merkiksi. Punainen valo on paljon parempi ja se piippaakin kivasti. Rahoja etsiessä voi kuskin kanssa käydä omaperäistä keskustelua, kuten "hyvänen aika, jokos se jo tyhjeni, on mulla vähän rahaa täällä jossain, täh, jokos se on tasan neljä euroa, se maksu".

Jos seutuliikenteen kuljettaja kysyy käteismaksajalta, että minne, vastataan "mitä se sulle kuuluu" tai "Kirsin luo kahville". Se on hauskaa ja kaikki saavat hyvät naurut.

Linja-autossa istutaan käytäväpaikalle, jotta kassi mahtuu ikkunapaikalle.

Jos on pakko, nöyrrytään kysymään josko kassin paikalle mahtuisi istumaan.

Jos edellisen kysymyksen kohteeksi joutuu, muistataan mulkaista pahasti ja ottaa kassi mielenosoitukselliseen syleiluun esittäen että onpa tässä raskaan kassin alla ahdasta ja epämukavaa, oletko nyt tyytyväinen, saatana.

Jos joudutaan seisomaan, jäädään seisomaan korkeintaan toisen penkkirivin kohdalle. Mitä sitä nyt suotta taaemmaksi.

Jos auto on ihan täynnä, mutta tyhjenee pysäkeillä, ei turhaan siirrytä taaemmaksi. Mitä sitä suotta.

Jos joku huikkaa, että tiivistättekö hei vähän, katsotaan huokaajaa alistuvan murhaavasti (aika vaikeaa), siirrytään ja lopuksi huokaistaan kuin sanoen, että helvettiä sitä joutuu hyppimään.

Omaa mölinäänsä pitävälle lapselle hymyillään suopeasti.

Samoin sen äidille, jota hävettää, kun lapsi huutaa kovaan ääneen "kikkelikikkelikikkeli".

Puhelimeen puhutaan selvästi ja kuuluvalla äänellä, jotta takapenkinkin matkustajat kuulevat mitä Hillevi-tädin pukamille kuuluu.

Samoin kaverille kerrotaan kiekkotarinat selvästi. Ne kiinnostavat toki kaikkia.

Pysäkkinappulaa painetaan, kun bussi on juuri melkein pysäkin kohdalla. Näin säästetään aikaa, kun bussi ei matele pitkää matkaa ennen pysäkkiä vaan pysähtyy laakista.

Oven edessä seisovat eivät siirry, jos eivät jää pysäkillä pois. Mitä sitä turhaan liikkumaan.

Toisaalta, jos yrittää ulos ovesta, jonka edessä seisoo joku, ei turhaan sanota mitään. Kivampaa on töniä seisoskelija pois tieltä. Maailma on muutenkin täynnä turhaa jaaritusta.

Näin menetellen uskon jokaiselle muodostuvan paljon mukavamman bussikokemuksen!

Ihana

Mistä se johtuu, että naiset sanovat kaikkea ihanaksi? Jos "ihana" on naiseuden kriteeri, voin ilokseni todeta tyttäreni tuleen kolmevuotiaana täydeksi naiseksi, sillä kaikki on ihanaa.

Kuljin tässä taannoin kotona jonkin pikkuaskaren takia vasara, pihdit ja vatupassi kädessä. Nuori neitimme näki minut lasteineni, riensi taputtamaan niitä työkaluja ja totesi jokaisesta erikseen "ihana".

Mutta yritäppä miehenä sanoa jotain ihanaksi. Ei ihan kuulosta luonnolliselta, ei. Muut miehet katsovat omituisesti ja täytyy äkkiä korjata, että tarkoitinkin "helvetin hieno", jolloin ne muut hymähtävät, murahtavat ja nyökkäilevät hyväksyvästi.