marikari.net: blogi

Moi!

Tämä blogi on osa sivustoani (www.marikari.net) ja tarkoitus on kirjoitella leppoisaa asianvierustaa reilu kolmekymppisen perheenisän näkökulmasta. Suurin osa jutuista on siis sitä ja tätä arkielämän tapahtumista, mutta mukaan mahtuu oivaltavia ja kärkeviä kommentteja ihan yhteiskunnankin ilmiöistä. Kommentoinnin asetin vapaaksi, mutta varmuudeksi kaikki kommentit kulkevat hyväksynnän kautta.


---

10.6.2013

Nimbyn ihana pientalotaajama

Sunnuntaina pisti silmään Hesarin juttu, jossa kerrottiin espoolaisen pientaloalueen suhtautumisesta suunnitteilla olevaan vammaisten asuntolaan. HS oli kävellyt talon tulevien asukkaiden kanssa naapurustossa ja saanut yhden ruohoa leikanneen naapurin ryntäämään sisään taloonsa ja toisen, rotikoita ulkoiluttaneen, sankarin kertomaan ettei hän halua vammaisia naapuriinsa ajelemaan invataksilla hänen verorahoillaan.

Juttu oli kirjoitettu ehkä vähän tarkoitushakuisesti ja se teki tehtävänsä. Tunsin nimittäin hillitöntä ärtymystä espoolaista unelmalähiötä ja sen Barbie-Ken-henkisiä snobiasukkaita kohtaan. Maininta "minun verorahojani" on aina tehokas, sillä se sisältää suoran viestin puhujan mielipiteestä käyttää verotulot johonkin "järkevämpään", kuten ehkä pallokenttään, kiakkokaukaloon tai parin reiän golfharjoitusalueeseen. "Minun verorahoillani" ei kuskata vajukkeja kuolaamaan harrastuksesta kuntokeskukseen, vaan ne käytetään johonkin ylevään, kuten järjestyspoliisiin, siltaan, jota pitkin pääsen bemarillani kivasti töihin tai armeijan särmän toiminnan edelleensärmäämiseen. Siinä sitä on hyvää kohdetta "minun verorahoilleni".

Jos yllättäen puhutaankin minun verorahoistani, tiedän hyvin tarkkaan mihin ne käytetään. Maksan varmaan vielä melkoisen ajan erään nuoren neidin tehohoidosta ja leikkausoperaatioista koituneita kuluja. Onnekseni voin olla melko varma, ettei verorahaani kasva yhdenkään pallokentän nurmessa huonokäytoksisten junnujen tallottavana tai lillu yhdenkään kiekkokaukalon jäässä nuuskamällisyljen alla. Minun verorahani paloivat erään Hyvinkäältä Tampereelle pillit soiden ajaneen ambulanssin tankissa, pihisivät turkulaisen hengityskoneen putkissa sekä haihtuivat ilmaan keskoskaapin valojen lämmön mukana.

Kuten espoolaisella pientalonomistajalla, on myös minulla oikeus mielipiteisiin, suojella omiani ja omaisuuttani sekä niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Vaikka suhtaudun puolen kilometrin päähän suunniteltavaan kerrostaloprojektiin melko neutraalisti, luulisin kuitenkin ensireaktioni naapurimetsään nostettavaan kunnan palvelutaloon olevan "ei helvetissä". Vastaavasti voisin hermostua aidan taakse rakennettavalle pallokentälle, sillä meluhaittojen, roskien ja pihalle lentävien pallojen määrä varmaan kasvaisi melkoisesti enkä muutenkaan ole niin palloilun ystävä. Palvelutalo, eli tavallaan laitos, on silminpistävä käsite pientaloalueella varsinkin, jos asukkaat ovat hakeutuneet alueelle nimenomaan alueen pientalopitoisuuden perässä. On mukava asustella pientalossa ja jutella pientalon aidan yli naapurin pientalollisen kanssa pientalojen kivoista pienistä asioista. Ymmärrettävästi laitosrakennuksen, kuten asuntolaa voisi kutsua, suunnittelu tähän ympäristöön nostaa tunteita pintaan. Samoin uskon, että monikin tuttuni olisi naapurin fudiskentästä ihan täpinöissään.

Oma vastenmielisyyteni kiekkoa ja muutamia muita urheilulajeja kohtaan ei ole sen perustellumpaa kuin espoolaisen pientalokansan haluttomuus ottaa vammaisia naapuriinsa, mutta meillä molemmilla on siihen oikeus. Uskon sekä pientalollisen vammaisvihalle että minun urheilukommenteilleni riittävän mielensäpahoittajia, mutta niin tämä maailma menee. Makuasioista ei voi kiistellä, sanotaan, mutta mistäpä sitten voi - ei ainakaan faktoista. Vesi on märkää vaikka mitä tekisi, mutta keskiolut maistuu yhdestä hyvälle ja toisesta kuralle.

Kaikki uusi ja erilainen hermostuttaa usein ihmisiä varsinkin, jos vähät kokemukset aiheesta ovat negatiivisia. On vaikea suhtautua positiivisesti vaikkapa kansanryhmään, jos ainoa kosketus porukkaan on nähdä ryhmän edustajia kadulla maleksimassa näennäisesti ilman mitään tekemistä tai lukea lehdestä näiden tekemistä rikoksista. Ainakin omalla kohdallani olen tosin huomannut jo vähäisenkin määrän positiivisia havaintoja hälventävän ennakkoluuloja kovasti. Vastaavasti liian vähäinen määrä puutteellisesti koottua tietoa saa helposti aikaan hyvinkin vastenmielisiä mielikuvia. Vai haluaisitko naapuriisi pyörätuolissa istuvan keski-ikäisen miehen? Hänellä on henkitorviavanne, vaatteet aina vähän huonosti päällä, kasvot vääntyneet erikoiseen irvistykseen eikä hän pysty puhumaan. Hänellä on kuitenkin melkoisesti tuttuja, joten naapurissa käynee ovi aika tiuhaan. Mitenkä on - tulisiko kaveri naapuriin? Mieti mitä vastasit, sillä yritin kuvailla Stephen Hawkingia parhaani mukaan.

Ennakkoluuloja saa - ja pitääkin - olla, sillä se on hallitusti ihan terve piirre ihmisessä. Toisaalta nykymuodissa on olla suvaitsevainen, mikä sekin terminä häiritsee minua vähän. Suvaitsevainen korottaa itsensä vähän niin kuin jalustalle ja suvaitsee erilaisia ihmisiä ja ilmiöitä. Hän on omassa maassaan itsevaltias ja kuningas, mutta antaa tiettyjen matosten jatkaa puuhiaan, kunhan ne eivät häiritse häntä hänen toimissaan. On henkilö sitten suvaitsevainen tai ei, voisi olla hyvä ajatus miettiä sanojaan, kun kotikadulla taapertaa tulevan kehitysvammaisten asuntolan asukkeja mukanaan Hesarin toimittaja. Tilanne tulee äkkiä ja suusta tulee päästettyä tekstiä, joka muuttuu toimittajan kynän terässä hyvinkin vekkuliin muotoon.

Espoon Nimby maalautui Hesarin jutussa melko nurkkakuntaiseksi paikaksi, jossa ihmiset ovat joko avoimesti vastaan tai juoksevat talojensa suojaan - ja vähän sellaista kuvaa media Espoon pientaloalueista mielellään kai maalaileekin. Paistaa aika selvästi läpi mikä on todellisena perusteena, kun vedotaan asuntolan kotien hintaa pudottavaan vaikutukseen, liikenne- ja meluhaittoihin ja liito-oraviin. Ei se tietysti mahdotonta ole, mutta on aika vaikea uskoa satunnaista rotikanulkoiluttajaa niin vannoutuneeksi luonnonystäväksi. Eri mieltä saa olla ja esittää vaatimuksia, mutta niille pitää olla perusteet. Kaupungin porukkaa ei hirveästi kiinnosta "mustaheituntuu"-valitukset eikä "terve järkikin sanoo että" tosissaan sano kaupungille yhtään mitään. Jos vastustaa asuntolaa jostain syystä, on tuotava valitukseensa näyttöä, kuten kiinteistövälittäjän arvio, tai jonkun liikenneasiantuntijan näkemys trafiikin määrästä - tai ehkä etsiä vastaavanlainen asuntola jostain ja kysellä miten usein ja minkälainen kuorma kulkee. Toisesta suunnasta täytyy ihmetellä kaupunkiakin - tai kuka niitä valituksia nyt vastaanottaakaan. Eikö missään kohtaa uuden valitusämpärillisen saapuessa tule mieleen, että alueen asukkaita voisi lähestyä jotenkin rakentavasti keskustelemalla? Vaikkapa vähän jutella, että asukkaat ovat aika rauhalllisia, kukaan ei pysty kävelemään ja harva edes puhumaan, joten vammaisnuorison pyörätuoliralli alueen kujilla jäänee aika minimiin.

Olemme tulleet luoneeksi yhteiskunnan, jossa vähäosaisia ei ajeta vuorille kuolemaan, vaan heistä pidetään huolta. Jossain näiden huolenpitolaitostenkin oltava ja väistämättä joku niistä sijaitsee jonkun takapihalla. Joku aina vastustaa ja joskus tuntuu, että se fiksumpi juoksi piiloon taloonsa. Voihan olla niinkin, että asuntolan valmistuttua jatkuvat valitukset ja toiminnan häirintä kuihduttavat sen niin, että rakennus on pakko vuokrata vaikkapa liivijengin kerhotilaksi. Suomessa on kuitenkin aika vähän ihmisiä per neliökilometri, joten eiköhän me tänne mahduta. Sä, mä ja sun verorahat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti