Esikoisen putkahtaessa maailmaan oli hän sen verran vaativa, että sylissä piti olla koko ajan. Sujui se arki niinkin, sillä useat askareet voi tehdä yhdelläkin kädellä - mm. maitopurkin saa auki, vaikka lopputulos ei niin nätti olekaan. Onneksi ovat jo muinaisajalla keksineet erilaisia roikotteita, joihin lapsiaan voi tunkea ja näin nauttia handsfreeajasta. Meillekin hankittiin vaimon aloitteesta kantoliina, joka sittemmin osoittautui mainioksi varusteeksi vauvan säilytyksessä ja siirroissa.
Kantoliinojen maailma on mystinen ja pelottava, vaikka Wikipediassakin on nykyään aiheesta artikkeli (englannin kielinen on huomattavasti laajempi). Liinoja tehdään eri materiaaleista - kudotaan ja ommellaan trikoosta ja eri merkkejä ja malleja on tolkuton määrä. Lisääksi pituusskaala vaihtelee älyttömän pitkästä hillittömän pitkään.
Kun oikea (?!) liina on saatu talouteen, alkaa solmujen ja punomisten opettelu. Aluksi liinaa tuntuu olevan järkyttävä määrä, mutta sinnikkäiden harjoitusten jälkeen siitä saa tuurilla solmittua jonkinlaisen mahaturbaanin. Helpottaa tietysti, jos apuna on asiansa osaava opettaja. Eikä tässä vielä kaikki. Vauvan kasvaessa täytyy aina opetella uusi turbaani, sillä vanha möykky ei sitten sovikaan kuin painorajalle 4571 g - 5683 g. Mutta ainakin minä löysin sittemmin hyvän yleissidonnan, jossa esikoista saattoi kantaa liinasta ulos kasvamiseen saakka.
Äidit ovat perinteisesti kannelleet lapsiaan, roikottaneet heitä ostareissa ja tuuppineet vaunuissa. Mutta mitä sitten, kun isälle solmitaan iloisen kirjava kantoliina? Naurettavan näköistähän se aluksi on, mutta touhuun tottuu pian ja siitä oppii pitämään - eikä vähiten siksi, että liinaileva isä on (nuortenkin) naisten loppumattoman mielenkiinnon kohteena. Helposti voi kuvitella, että "voi kun söpö" ja "kato ku ihanan näkönen" -tyyliset huudahdukset on tarkoitettu kuorman sijaan kantajalle. Toisaalta kauppareissullakaan ei tarvitse notkua juustohyllyjen välissä kärrynpainona, vaan voi kyytiläisen heräämiseen vedoten vetäytyä kävelemään ja katsomaan jotain kiinnostavampaa, vaikkapa tekniikkaleegoja. Ja edelleen, jos uskaltautuu esikoisensa (toisen lapsen kanssa jo isäkin menee vaikka Kuuhun) kanssa ihan yksin - tai kahdestaan - kauppaan, saa, jälleen naispuolisilta, myyjiltä ihan uskomattoman hyvää palvelua. Tavaroita esitellään ja kannetaan paikasta toiseen, ostokset pakataan esimerkillisesti, mitään ei tarvitse tehdä itse. Ilmeisesti lastaan hoitavan isän handicap nousee luonnostaan silmiinpistäväksi...
Kun esikoisen kanssa oli aina solmittava se kilometri liinaa, jota taniaisen muualla ollessa oli kätevin kuljettaa löysässä sidonnassa tyhjänä, jolloin näytti tasan joltain druidiheimolaiselta, on nykyään markkinoilla kaikenlaista fuskua. Mutta onneksi hyvää fuskua, kantoreppuja, joita ei pidä sekoitettaman näihin reppuihin, jossa poikavauvakin matkaa paino kolmen sentin kangaskaistaleella istuen käytännössä kassiensa päällä ja toisaalta kuorma on viitisen senttiä irti kantajan kehosta, jolloin hartiat vääntyvät vähitellen korvasieniksi. Vaan nyt puhutaan repuista, joissa lapsi on kiinni rinnassa sidottuna enemmän tai vähemmän napakaksi paketiksi. Vielä repun ja liinan väliinkin on ilmestynyt tavaraa: neliöliinat, joihin itse olen tykästynyt. Kuopus onkin päässyt usein ostamaani hienoon Babyhawk-merkkiseen neliöön, jossa on edessä ällöstereotyyppinen miehekäs maastokuviokuosi.
Jotta siitä vaan kaikki äijät: Vauva kyytiin ja baanalle!
(Kyllä, osin oma lehmä ojassa tällaisia kirjoittelen... Vaimo näet myy näitä kantoliinoja ja -reppuja - ja lisäksi kaikkia muita härpäkkeitä.)